Katsoinpas tässä lävitse Deadwoodin kolmoskauden. Sarjahan on ihan nerokas halki linjan, eikä viimeinen tuotantokausi tuota millään muotoa pettymystä.

Vaan sellainen juttu kyllä ällistytti, että millainen peruskoulunsa kesken jättänyt toope on pykännyt dvd-julkaisun suomenkielisen tekstityksen. Että kun siinä sarjassa ollaan jossain keskellä jenkkilän jänkhää, vuosi on 1870 ja risat ja lennätin kommunikatiivinen huippuinnovaatio, mitä ihmettä on kääntäjän päässä liikkunut, kun se on kääntänyt lähes jokaisen “call” verbin puhelimella soitteluksi? Että kun tyyppi sanoo, että “I have to make a call” niin suomeksi se menee tekemään puhelun. Ja kun jollain toisella tyypillä on viilut auki niin suomentaja on kehittänyt nokkeluuden liittyen sen jannun housujen vetoketjuun.

Ehkä olen vain liian nörtti, mutta mun mielestä on yleissivistystä tietää, ettei vetoketjuja ja puhelimia ollut olemassa 1870-luvulla. (No, puhelin teknisesti ottaen oli, mutta ei siellä jänkhällä, kumminkaan.) Vähemmän sivistynyt kääntäjä olisi sitä paitsi varsin hyvin voinut laskea sarjassa nähdyt puhelimet ja vetoketjut, ja tehdä loppusummasta joitakin johtopäätöksiä.

Päivä on kulunut syntejä sovitellen. Suurille muinaisille on lausuttu rukous jos toinenkin, osa niistä posliinialttarilla. Sovittelu olisi saattanut tuntua mielekkäämmältä, jos olisi tullut tehtyä jotain suunnattoman syntistä, vaan satokauden päätöstä tuli tänä vuonna juhlittua aika sovinnaisesti, joskin suurella antaumuksella, ja hyvästi syöden ja isosti juoden. (Ja mikä nyt on syntistä, ylipäätään, pohtia sopii…)

Oikeastaan piti kuitenkin kirjoittaa tosi-tv:stä. On nimittäin niin, että sohvan pohjalla katumusharjoituksia tehdessään saattaa nähdä töllöstä asioita, joita ei muuten näkisi. Tällä kertaa se asia oli nelosen Talent. Kanavasurffaus pysähtyi ruutuun, kun verkkokalvot rekisteröivät kurkkulaulavan sedän, joka soitti igiliä - tuttua örinää, tuttu soitin, ja kyllähän sitä sitten piti tovi kuulostella, kun setä vielä selvästi oli puuhassa erittäin pätevä. Vaan äkkiä kamera kääntyi tuomareihin ja yleisöön. Lähikuviin napattiin ilmeistä ällistystä, huvittuneisuutta, hervotonta hihitystä, jopa vaivaantuneisuutta ja myötähäpeää. Tajuntaani valui vähitellen tietoisuus siitä, että esityksessä saattoi jollekulle olla jotakin uutta, outoa ja vierasta.

Tuomarit olivat avomielisiä ja päästivät sedän kisassa jatkoon - vaan eivät ennen kuin olivat suureen ääneen ällistelleet esityksen erikoisuutta, laulutekniikan outoutta ja soittimen hassuutta. Eivätkä ne tuomarit siellä edes tienneet, mistä ilmiöstä noin laajemmin oli kyse. Yksikin päivitteli, että “ei vaan meillä Meilahdessa…” Ja sitten mua alkoi hirveästi huvittaa ajatus siitä, että kumpi nyt sitten lopulta on oudompaa, se että ei tiedä mitä on kurkkulaulu ja mikä on igil ja naureskelee niille sen tietämättömyyden vuoksi, vai se ettei pelkästään tunnista soitinta ja laulutekniikkaa, vaan tietää myös nimeltä sen laulutekniikan kolme päämuotoa ja osaisi nimetä, mitä niistä laulaja käytti.

Siinä samassa kisassa pari böönaa tanssi irkkutanssia Friggin tahtiin, ja puoli Suomea toljotti sohvilta. Näinköhän mahtoiko royalty-kassa kilahtaa?

Olihan se ihan joulu.

nyt.fi väittäköön mitä väittää. Tylsältä ja sekavalta elokuva vaikuttaa vain sellaiselle tontulle, jolle seikkailurainassa kelpaa ainoastaan jatkuva tehostetykitys ja jolle juonta pitää koko ajan selittää ja alleviivata ratakiskoilla. Meidän pieni ensi-iltaseurueemme tuntui päin vastoin nauttineen suuresti siitä, että tekijöillä oli rohkeutta kirjoittaa trilogialle rehellinen päätösosa, jota ei ole tarkoituskaan katsoa itsenäisenä juonellisena kokonaisuutena ja jossa toisaalta annettiin riittävästi aikaa myös muille kuin massataistelukohtauksille ja hirmumyrskyille.

Seilausta, selkäänpuukotusta, synkistelyä, ninjapiraatteja, salainen neuvosto, merirosvokaupunki, upeaa proppausta, messeviä tehosteita, epiikkaa, epiikkaa, epiikkaa, swashbucklingia, raivoisa loppumättö ja monistettu Johnny Depp. Keith Richards oli coolein guest star ikinä, ja jos sattuu puolestaan olemaan Orlando-fani (tämän leffan jäljiltä saattaisin melkein olla minäkin), lienee yksinkertaisesti viisainta varata teatteriin mukaan jonkin sorttinen suurehko kuolasammio.

Ja ne lopputekstit on syytä istua rauhassa tappiin asti.

Kaustisen Kansantaiteenkeskukselta löytää kaikenlaista kummaa. Eilen kummuus realisoitui muuttolaatikollisena ilmaisia CD-albumeja, joita sai viedä haluamansa lastin kotiin ennen kuin jäljelle jääneet heitettäisiin roskikseen. Nopealla penkomisella loota näytti syöneen festarikansliaan tullutta promomatskua, ja kotipolttoiston epämäärädemojen seassa oli varsin kiitettävä kasa ihan oikeiden artistien kokonaisiakin levyjä. Marginaalisella etsiskelyllä nappasin mukaani viisi tuntematonta suuruutta, joukossa Zumzeaux-yhtyeen albumi Blazing Fiddles! (Black Pig Records 1995), joka villiä hurjemmista kansistaan päätellen sisälsi joko aivan tolkutonta roskaa tai vaihtoehtoisesti jotakin erinomaisen eeppistä.

Eeppistähän se oli. Boogiea, oldtimea, reelia, letkeitä vokaaleita stemmoissa ja maukkaita lainauksia muun muassa Meksikosta, ranskalaisesta Kanadasta ja Kaustiselta. Nopean googlauksen perusteella vaikuttaisi, että albumi on jo aikapäiviä sitten hajonneen yhtyeen ainoa, eikä sitä myydä enää missään. Silkkana tribuuttina liitettäköön tähän kylkiäisinä laiton rippaus,
What Did I Do With My Thingummyjig?

Kokonaisuutena levy on sellaista hyvän mielen sukat pyörii -osastoa. Ilmaiseksi arvotuksi sattumalöydöksi melkoista korvakarkkia, kaiken kaikkiaan.

Pitää tänne kai laittaa muutakin päivitystä kuin onnittelutulvaa. (Ei niin, etteikö onnittelutulvaa olisi kauhean kivaa seurata myöskin, jos on esimerkiksi minä eikä satunnainen blogilistatilaaja.)

Kaustisen jälkimainingeista voisi kirjoittaa kaikenlaista. Sitä en kuitenkaan tee, vaan silkkaa laiskuuttani linkkaan lauluntekijän aihetta pureskeleviin nokkeluuksiin täällä ja täällä. Koska vouhottaa pitää edes vähäsen, linkitettäköön myös oma festarien ykkösparaskeikkakokemusbändi, juhlayhtyeenkin tittelillä paiskattu Puhti. Menkää keikoille, jos pääsette. Ne on hyviä, nuo tytöt.

Festareiden jälkeinen palautuma kelluvaan mökkiarkeen on tuottanut sisäistä sopeutumisangstia, joka ei hyvistä yrityksistä huolimatta ole hukkunut edes tonkkaviinillä. Aika matelee hömppäkirjoja lueskellen, muuttosuunnitelmia laatien, mattoja pesten, halkoja hakaten, KoL:ia pelaten ja mitä muita rutiineja sitä nyt ihmisellä kesäisin onkaan. Jos vaikka jo huomenissa purkaisi matkalaukun ja pesisi vähän pyykkiä.

Käsitöiden tekeminen Buffya katsoen (tai Buffyn katsominen käsitöitä tehden) näyttää vuosien saatossa muotoutuneen suoranaiseksi henkilökohtaiseksi meditaatioriitiksi. Kun maailma murjoo tai pohdituttaa, lätyn syöttäminen DVD-soittimeen ja lankojen ja kankaiden kaivelu kaapeista siirtää keskittymisen välittömästi jollekin aivan toiselle tasolle.

Meditaatio ei edellytä murjottua oloa sinänsä, mutta palauttaa mieleen kyllä lukuisia kuvia hetkistä, kun sitä on harjoitettu ei-niin-erityisen-seesteisessä tilassa. Viime yönä valmistui pohdiskelun lomassa sievä empire-linjainen kesämekko raidallisesta pellavasta.

Olemme Sampon kanssa löytäneet korvaamattoman korjaussarjan elon ahdinkoon ja ihmissuhteiden upposuohon. DVD-soittimessa on viime päivien aikana pyörinyt sellaisia kulttuuriteoksia, kuten Pride and Prejudice, Sense and Sensibility, National Treasure, Love Actually ja Corpse Bride. Viinan puutteessa köyhä muusikko voi hukuttaa itsensä hömppään, räjähteisiin, siirappiin ja silmäkarkkiin.

Jotta seuraava fix löytyisi videovuokraamosta yhä pienemmällä vaivalla, olen luonnostellut töllöputkelle lupaavaa jatkoa. Indiana Jonesit ja Robin Hood: Prince of Thieves toimivat hyvänä porttina kovempaan kamaan; Breakfast at Tiffany’s, Lawrence of Arabia, My Fair Lady ja sakkana pohjalla iki-ihana Tuulen viemää. Kun aivoja jaksaa tarpeeksi sinnikkäästi sulatella romanssien ja seikkailun hehkuvan realismin loisteessa, ei maailma pian tunnu ollenkaan niin nurjalta (ihmissuhteista nyt puhumattakaan).

Siinä oikeassa todellisuudessa haluaisin sen sijaan kovasti katsoa Venetsian kauppiaan.