To my Shadow, in life and beyond. -M

I Estel vinta
ambarenna lómëo,
ter fuini lantala,
pella enyalië ar lúmë.
U-queta:
“Si utúlielwë mettanna”.
Hresta ninquë yáma -
elyë ar inyë ata ómentuvalwë.

(Hope fades
into the world of night
through shadows falling
out of memory and time.
Don’t say,
“We have come now to the end.”
White shores are calling
you and I will meet again.)

Ropecon, sepä se. Puhelimeen vastailua, paitojen tuunailua glitterillä, piuhojen kytkentää, rantapallojen noutopalvelua ja larppiproppina kökötystä. Siideriä keltsussa ja karaokea rantasaunalla. Maanantaina lintsi ja kaato. Täs välis tätä vähän väsyttää.

Kiveäkin kiinnostaa. Koskee myös Ebua.

Nyt täytyy pukeutua
ja boffot teroittaa.
Saa nopill’ heittää lämää
ja hippoi verottaa.

On mulla fiilis aivan voittamaton-ton-ton!
Sillä vain kerran vuodessa on
Ropecon-con-con!

Ropecon!

Hyvin roolit kun pelittää,
täydy sääntöi ei selittää.
Lyödään miekalla korttia
kohti avaruusporttia.

Nyt täytyy eläytyä
ja figut meikata.
Saa kivet paperoida
ja paprut leikata.

On mulla riemu aivan loppumaton-ton-ton!
Miksi vain kerran vuodessa on
Ropecon-con-con?

Kawai-rare-offgame, expa expa!

“Saanksmä kertoo mun hahmosta?”
“Heitin kolkyt deekutosta.”
Alta lateksikorsetin,
minä apua morsetin.

Ropecon! (.mp3)

…ei tässä tapauksessa ole joulu, vaan kummien keskiviikkofriikkien pukujuhla. Pitoruokaa ahmittiin, tuoppeja kallisteltiin ja kasa talviturkkeja heitettiin Salusjärven syvyyksiin viime viikonlopun leppoisassa kevätauringossa Orimattilassa. Tältä siellä näytti.

(Olisipa minullakin suuren suuri norsu, heijaa, heijaa, rallalallalei.
Kaartista katsoisi varmaan moni tonttu, heijaa, heijaa, rallalallalei.
Vaan ei sentään minua vaan pienen pientä kärsää, heijaa, heijaa, rallalallalei.
Vaan ei sentään minua vaan pienen pientä kärsää, heijaa, heijaa, rallalallalei.)

Lauantaina olin vuosikausien tauon jälkeen oikein toden teolla puskalarppaamassa. Mukaan pakkasin jos jonkin sorttista nahkaista rannesuojaa, villaviittaa ja ketjupanssaria. Lainasin myös tylyn lateksimiekan, jonka kanniskelu pitkin poikin Helsingin ja Turun keskustaa osoittautui varsinaiseksi pokerinaaman koetinkiveksi.

On ollut aikoja, jolloin olen kulkenut julkisilla paikoilla viitta päällä. Nyt niistä ajoista on kiitettävän kauan, enkä millään muotoa kaipaa niitä takaisin. Mulkaisut, virneet ja päänpudistelut, joita pehmoasetta kaupungilla kanniskellessaan saa väistellä, eivät enää varsinaisesti pönkitä identiteettiäni alakulttuurisen live-roolipelaamisen ylpeänä riviharrastajana.

Turussa poikkesin astalon kanssa apteekkiin ostamaan Buranaa. Laastarihyllyllä pysähdyin katsastamaan, josko liike olisi sattumalta myynyt hakaneuloja. Etsiskelyäni tovin vierestä seurattuaan kysyi avulias miesmyyjä, josko kaipasin apua. Kerroin, mitä etsin, johon nuori farmaseutti vastasi, että “Joo, ei kyllä ole hakaneuloja. Ei muuten ole jeesusteippiäkään.”

Tänään junassa konduktööri matkalippua leimatessaan veisteli, että “Hieno ase sulla siinä, onkos se sellainen Loordi-miekka?”

Ylistetty olkoon pöytäpelaamisen äärimmäinen yksityisyys.

Erään pukuleikkiseuran keskustelupalstalla on jälleen lähtenyt mopo käsistä sellaisella ylinopeudella, että sappea tekee mieli vuotaa blogiin asti.

Ei riittänyt se, että nostettiin metakka siitä, että on väärin ja epäreilua päästää muusikoita ilmaiseksi tapahtumiin keikalle - vapaaehtoistyöstä ei makseta, ei edes taiteellisesta työstä, ja se että muusikko maksaa itse viulunsa (ja kantaa sen paikalle), on vain tasapuolista niitä muita vapaaehtoistyöläisiä kohtaan. Ei riittänyt sekään, että tämän jälkeen nostettiin pöydälle se “tosiseikka”, että oikeastaan ne muusikot eivät siellä juhlissa ole edes yleisön iloksi soittaneet, kunhan vaan ovat keskenänsä jamittaneet eivätkä suinkaan jukeboksina luukuttaneet kaikkea sitä, mitä humalaiset mukanajoikaajat ovat älynneet pyytää. Ennenkin on ilmaiseksi soitettu nokkahuilulla kolmea branlea koko ilta ja nämä ammattimuusikot ne vaan tekee mitä lystää ja vielä rahaa ja etuuksia siitä tahtovat, mokomat snobit ja verenimijät.

Lopullinen naulojen naputtelu ärsyynnysarkkuun alkoi pyydetystä ohjeistuksesta uuden tapahtumiin sopivan laulumateriaalin etsimiseksi. Kävi nimittäin siten, että erehdyin toteamaan, että Hedningarnan ja Värttinän ohjelmistoa ei noin kokonaisvaltaisesti voi pitää kauhean keskiaikaisena ja että oikeastaan kyseisten pumppujen kipaleiden veivaamista voisi jopa tapahtumissa välttää. Tämän emämokan jälkeen tuli minusta ilonpilaajan lisäksi suvaitsematon nipottaja, joka vaatii mahdottomia lauluintoiselta riviharrastajalta. Sillä kyllähän sitä pitää keskiaikabileissä saada laulaa vaikka Elvistä, jos se tarpeeksi monen mielestä on kivaa. Ja ittekin soititte sitäpaitti polskaa.

Otsasuonissa tykyttää ja pinnan huumorikierteet on ruuvattu loppuun. On hankala nähdä yhtään tasan ainutta syytä mennä pukuleikkimusisoimaan enää koskaan hemmetin ikinä. (Todennäköisesti kuitenkin menen. Sillä tavalla pahasti sitä saattaa harrastuksiinsa haksahtaa.)

Lin otti ja avautui samaisesta aiheesta toisaalla . Katsotaan, mihin myrkkysoppa päättää hautua.

Sunnuntaina pelattiin Tampereella jälleen Fading Sunsia. Marraskuun loppupuolen jälkeen jumissa ollut kampanja vieri alkujähmeyden jälkeen käyntiin kumipallon raivolla.

Hahmojen uudeksi leikkikentäksi Dugi rakensi sokkeloisen bunkkeripalatsin keskellä pimeää ja kosteaa Severuksen viidakkoa. Illan mittaan hiekkalaatikolla nähtiin muutama kovasti herkullinen NPC sekä varsin uskottavaa sosiodraamaa. Henkilökohtaiseksi riemastuksekseni sotkettiin juonikuvioon vihdon jo kampanjan alkupuolella tilattu ja luvattu Yoda-persoona, joka pelottavalla tehokkuudella tylytti psi-voimillaan pelleilevään teinihahmooni hieman soveliasta kuria ja järjestystä.

Tampereelta tarttuivat mukaan myös Playltä Moiran suosiollisella avustuksella hyllyyni tilatut DVD:t Tipping the Velvet ja Secretary. Kun kuvat yhdistää viime viikon kahteen ale-löytöön Valmont ja Priscilla, Queen of the Desert, voisi laskelmoida miellyttävän sähköisen silmäkarkin riittävän useammallekin illalle.

Tänään asunnon töllöttimessä pyörii kuitenkin vihdoinkin levyillä lainaan saatu Firefly.

EKry:n taannoisten bakkanaalien piristykseksi junailimme paikalle ekstra-annoksen hovijuonittelua.

Kädenväännön kohteeksi osui historiallisista syistä Ahvenanmaan saaristo, jonka omistusoikeudesta ovat Nordriken ja Louhenkajo kinastelleet vähintäänkin haman ikuisuuden. Sittemmin kiistaan sotkeutui myös palkka-armeija Sotanorsut epämääräisine veronkantoyrityksineen ja ennen kaikkea asiattomine lahjuksineen Rooman paaville.

Loka valuu alaspäin. Kuningas oli kiinnostunut saaristonsa menetyksestä, paavi väärennetyistä kauppakirjoista ja paronitar mystisesti kasvaneista verotuloista. Ketjun päässä kökkivät Sotanorsut autuaan tietämättöminä tulevasta mutakylvystä.

Paronillisen väännön ja höykytyksen jälkeen norsulauma päätyi tiskareiksi. Perään iskimme vielä paavin legaatilla, joka hänelle ylhäältä suoduin valtuuksin poisti soturit seurakuntayhteyden piiristä, kunnes lahjuskandaali on asianmukaisesti sovitettu.

Kyseinen pannabulla on nyt yleisön pyynnöstä dokumentoitu myös verkkoon.