Kesäinen pullaorjuus alkoi pari viikkoa sitten. Taiteellisessa dekadenssissa rypemisestä sorvin ääreen siirtyminen ottaa aina hieman voimille, varsinkin, kun sitä sorvia pitää pyörittää ihan käsittämättömiin vuorokaudenaikoihin. Esimerkiksi nyt vaikka aamukolmelta, joka on ihan kiva kellonlyömä olla hereillä, jos ei vielä ole mennyt nukkumaan. Sen sijaan se ei ole kiva kellonaika havahtua kännykän kukuntaan ja ihmetellä, että onks tosiaan jo ihan pakko herätä.

Sorvin äärellä soi useimmiten radio. Kanavana on yleensä joku laajakylvön helmi, kuten The Noise The Voice. Korviahivelevien musiikkinautintojen välissä kanava tarjoaa kriittistä keskustelua tärkeistä yhteiskunnallisista asioista, jotka “koskettavat meitä kaikkia, siis ihan meitä kaikkia, aina vauvasta vaariin”. Näin sanoi kuuluttaja tässä männäaamuna, ja kertoi sen jälkeen, että tänään kello kymmenen ja kuudentoista välillä mediahuomiota saavat

TISSIT.

Että pitääkö olla isot vai pienet. Ja käy nyt siellä kanavan kotisivuilla (voisepistefi) katsomassa, siellä on juontajan omista tisseistä valokuva ja sinne saa sitten tätä tärkeää asiaa kommentoida. Ja sitten tossa neljäntoista jälkeen voitte kaikki soittaa tänne toimitukseen ja kertoaa suoraan eetteriin, että mitä mieltä olette teidän omista tai tyttöystävän tuuteista, daisareista tai tisuista. Hih hih.

Kävinpäs sitten tauolla vaatelokerosta hakemassa MD-soittimen. Loppupäivän luureissa soi Väsen.

Kelatkaa - se on vain kerran vuodessa!

Tällaista tänä vuonna.

Monet asiat skaalautuvat tilanteen ja tottumusten mukaan. Esimerkiksi nyt vaikka aika, tai etäisyys - että mikä nyt on kulloinkin lyhyt tai pitkä. Kun kotoa yliopistolle on puolitoista kilometriä matkaa, niin se matka on lyhyt, mutta kun kotoa lähimpään ruokakauppaan on kilometri ja seitsemänsataa metriä matkaa, niin se matka on pitkä, koska se kauppa on yliopistolta katsoen kodista poispäin, ja koska sinne pitää aina tehdä ylimääräinen mutka, kun mieli halajaa siideriä tahi pakastepitsaa. Saatika sitten, jos haluaisi kotoa lähteä ihan varta vasten erikseen sinne kauppaan, niin johan on kuin Roomaan pitäisi talsia.

Vaan kiitos lähimaaston uudisraivauksen, nyt minullakin on kauppa lähellä, suomeksi siis lähikauppa, vieläpä edullista S-ryhmää ja auki myös sunnuntaisin iltayhdeksään. Sinne on matkaa viisisataa metriä ja se on suoraan reitillä yliopistolta kotiin. Parhautta on se, kuten myös kaupan tuotevalikoima, joka ei ole lähikaupallisen huono, vaan ihan oikeaa markettitasoa. Enää ei tarvitse raahata siidereitään ruokiaan selkä vääränä puolen kaupungin halki, jos ei ihan välttämättä satu huvittamaan.

Suhteellista on muuten myös ihmisen ikä, ainakin jos kysyy viisivuotiaalta piano-oppilaalta. Yksi sellainen kertoi minulle tänään kaveristaan, joka on jo tosi iso, siis koulussakin käy, ja ratsastustunneilla. Kun kysyin, että kuinka vanha se kaveri on, viisivuotias vastasi raskaalla huokauksella, että “älä ees kysy, siis aivan liian vanha mulle”. Ja tämä tarina on tosi.

Sairastuminen jos mikä on suhteellista - että koska nyt on oikeasti kipeä, koska vain sillai ihan vähän. Tänään heräsin ystävänpäivän kunniaksi keuhkot täynnä hiomapaperia ja nenä ilkeästi kutisten. Eipä tämä näin iltapuolella enää kummoiselta flunssalta vaikuta, mutta herätyskellon soidessa olisin voinut vannoa, että haudassa roikkuu jo vähintäänkin puolitoista jalkaa. Hieman jaksoi huvittaa se sivuseikka, että ainakin tauti on hankittu ihan sillä ihtellään, Valentinuksen vaalenpunaista haliteemaa noudattaen. (Jaa että mitenkö ettäkö? No pussailemalla, tietenkin.)

Tietokoneesta on prosessorin tuuletin rikki. Harmi on sillä tavoin minimaalinen, että niin kauan kun ei yritä puuhata mitään mailien lukemista raskaampaa, kone pyörii kuten ennenkin. Pelaaminen ja muu prosessoritehoa vaativa toiminta kuitenkin kaataa masiinan alta varttitunnin. Ja sehän on erityisen ikävää, jos parhaillaan yrittää leveloida hahmoa WoWissa.

Voisin viedä koneen takuuhuoltoon. Lähin huoltopiste olisi jopa niin lähellä, että rotjakkeen saattaisi saada raahattua sinne julkisen liikenteen turvin. Ensin pitäisi kuitenkin varmuuskopioida koneen sisältö. Eiköhän ne siellä huollossa keksi jostain syystä näyttää liekinheitintä kovalevylle, vaikka mulle riittäisi ihan vaan uusi tuuletin.

Varmuuskopiointia varten pitäisi käydä ostamassa ulkoinen kiintolevy. Sellaisia saisi erityisen halvalla läheisestä Gigantista. Jos lähtisi liikkelle hetimiten, ehtisi levyn haun ja varmuuskopioinnin hoitaa tämän vuorokauden puolella, jolloin koneen saisi huoltoon heti huomisaamuna. Lupasivat jopa, että jos masiinan vie rukattavaksi aamulla, sen voi tuurilla saada takaisin saman työpäivän aikana.

Vaan jotta voisi lähteä kiintolevyostoksille, pitäisi olla rahaa. Rahaa olisi muun muassa lompakossa, siinä samaisessa, jonka asunto eilen nielaisi. Ja kuinka monta lompakon kokoista jemmaa voikaan mahtua 45 neliön kaksioon?

Ilmeisesti aika helvetin monta.

Ken söi joulukuun?
WoW söi joulukuun.

Muun muassa nimittäin. Sitten oli toki tenttejä ja joulukonserttitreenejä ja kaapukeikkoja ja lahjaostoksia ja loputonta junassa istumista. Muun muassa.

Olinpas sitten ehtinyt hehkuttaa suurin piirtein puolikkaalle universumia, kuinka kähyn joulutyön sain. Se työ oli (joo, oli) sellaisessa suomalaista design-lasia ja paremman väen sisustussälpettä myyvän ketjun putiikissa Lahdessa. Harjoittelujakso kyseisessä liikkeessä oli tehty ja työsopimus allekirjoitettu, kun kyseisen liiketilan myymäläpäällikkö pirautti minulle tänään aamulla ja kysäisi, että “onko sulla hetki aikaa?”.

“Meillä on nyt täällä sellainen tilanne”, sanoi myymäläpäällikkö, “että näitä joulukuun vuoroja ei oikein saada järjestymään ja tähän marraskuun loppuunkin tarvittaisiin joku lisäihminen töihin. Että kun nyt sitten ilmaantui tällainen uusi hakija, joka on ollut aiemminkin meillä töissä ja voisi aloittaa työt heti, niin palkkasinkin nyt sitten hänet ja tämä sun työsopimus pitäisi nyt peruuttaa”.

“Anteeksi, häh, tuota”, takelteli allekirjoittanut, “tämä on siis mahdollista [laillista!] täsmälleen millä tavalla?”.

“No sinullahan on tämä kuukauden harjoitteluaika”, selitti myymäläpäällikkö, “jonka aikana tämä työsuhde voidaan valitettavasti katkaista. Me ollaan kyllä todella pahoillamme tästä, mutta nyt vaan ei muuten saatu näitä vuoroja järjestettyä”.

“Joo-o, no tuota noin, kiitos vaan [ihan vitusti] ilmoituksesta. Olin kyllä tuon joulukuun tyhjentänyt ihan tätä työpaikkaa silmällä pitäen, että sikäli jään kyllä aika tyhjän päälle. Teillä ei siis ihan oikeasti ole minulle lainkaan töitä? Edes siinä tapauksessa, että voisin aloittaa jo nyt marraskuun puolella?”

“No valitettavasti ei ole töitä”, pahoitteli myymäläpäällikkö, “kun palkattiin jo se toinen tyttö. Vaan hyvää joulua nyt kumminkin ja me kyllä otetaan yhteyttä, jos tämä tilanne tästä muuttuu. Se harjoittelu meni kuitenkin kauhean hyvin ja hirveän mielellään me olisi otettu sut tänne töihin…”

[click]

Hyvää joulua, toden totta. Vuorotetris oli liian monimutkaista ja ainoa ratkaisu oli antaa viimehetken potkut harjoittelun suorittaneelle ja kuudeksi viikoksi täysipäiväiseksi palkatulle ihmiselle, jolla ei ole minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia hankkia korvaavaa työtä vastaavaksi ajanjaksoksi? Teillä, hyvä rouva myymäläpäällikkö, lienee timanttinen työmoraali ja selkäranka silkkaa platinaa!

Erityisen ihastuttavan kuviosta tekee, että jos työsuhde olisi peruttu ennen harjoittelun suorittamista ja sopimuksen allekirjoittamista, teko olisi ollut äärimmäisen laiton. Nyt, kun virallisesti olin jo töissä kyseisessä posliinikaupassa, työnantajalla oli täysi oikeus etsiä ja palkata parempi työntekijä ja hankkiutua sitten eroon harjoittelijasta. Vähän jää kakka maku suuhun.

Päivä on kulunut syntejä sovitellen. Suurille muinaisille on lausuttu rukous jos toinenkin, osa niistä posliinialttarilla. Sovittelu olisi saattanut tuntua mielekkäämmältä, jos olisi tullut tehtyä jotain suunnattoman syntistä, vaan satokauden päätöstä tuli tänä vuonna juhlittua aika sovinnaisesti, joskin suurella antaumuksella, ja hyvästi syöden ja isosti juoden. (Ja mikä nyt on syntistä, ylipäätään, pohtia sopii…)

Oikeastaan piti kuitenkin kirjoittaa tosi-tv:stä. On nimittäin niin, että sohvan pohjalla katumusharjoituksia tehdessään saattaa nähdä töllöstä asioita, joita ei muuten näkisi. Tällä kertaa se asia oli nelosen Talent. Kanavasurffaus pysähtyi ruutuun, kun verkkokalvot rekisteröivät kurkkulaulavan sedän, joka soitti igiliä - tuttua örinää, tuttu soitin, ja kyllähän sitä sitten piti tovi kuulostella, kun setä vielä selvästi oli puuhassa erittäin pätevä. Vaan äkkiä kamera kääntyi tuomareihin ja yleisöön. Lähikuviin napattiin ilmeistä ällistystä, huvittuneisuutta, hervotonta hihitystä, jopa vaivaantuneisuutta ja myötähäpeää. Tajuntaani valui vähitellen tietoisuus siitä, että esityksessä saattoi jollekulle olla jotakin uutta, outoa ja vierasta.

Tuomarit olivat avomielisiä ja päästivät sedän kisassa jatkoon - vaan eivät ennen kuin olivat suureen ääneen ällistelleet esityksen erikoisuutta, laulutekniikan outoutta ja soittimen hassuutta. Eivätkä ne tuomarit siellä edes tienneet, mistä ilmiöstä noin laajemmin oli kyse. Yksikin päivitteli, että “ei vaan meillä Meilahdessa…” Ja sitten mua alkoi hirveästi huvittaa ajatus siitä, että kumpi nyt sitten lopulta on oudompaa, se että ei tiedä mitä on kurkkulaulu ja mikä on igil ja naureskelee niille sen tietämättömyyden vuoksi, vai se ettei pelkästään tunnista soitinta ja laulutekniikkaa, vaan tietää myös nimeltä sen laulutekniikan kolme päämuotoa ja osaisi nimetä, mitä niistä laulaja käytti.

Siinä samassa kisassa pari böönaa tanssi irkkutanssia Friggin tahtiin, ja puoli Suomea toljotti sohvilta. Näinköhän mahtoiko royalty-kassa kilahtaa?