Muistan joskus kahdeksanvuotiaana nähneeni unta siitä, että olin viidesluokkalainen, siis yksitoistavuotias, ihan tolkuttoman vanha. Siinä unessa minulla oli vaaleat kiharat hiukset ja uusi tosi nätti koulureppu, ja siellä repussa kaikkia huimia kirjoja, englantia ja biologiaa ja vaikka mitä isojen koululaisten opuksia. Oli mahdotonta kuvitella itseään niin vanhana, ja silti joku osa tajuntaa ymmärsi tuolloin ensimmäistä kertaa, että sinnä tästä ollaan vääjäämättä menossa, kohti suurta tuntematonta.

Seiskaluokan helmikuussa istuin koulun juhlasalin lattialla ja seurasin elämäni ensimmäistä penkkarirähinää lähietäisyydeltä. Abiturientit, nuo käsittämättömän vanhat ja aikuiset olennot, veisasivat lavalta solvauslaulun toisensa jälkeen meille kurjille kouluunjääjille. Muistan pohtineeni, miltäköhän se tuntuu, se viimeinen koulupäivä, kun saa laulaa ilkeyksiä opettajista ja heitellä karkkia rekan lavalta. Kaukaisessa tulevaisuudessa häämöttävä oma ylioppilaslakki oli surrealistisen etäinen tavoite, lähes mahdoton kuviteltavaksi.

Viisi vuotta myöhemmin istuin samalla lavalla laulamassa samoja pilkkalauluja uusille killittäville seitsemäsluokkalaisille. Kirjoitukset lähenivät, aikuisuus oli käsillä. Rienaavien kertosäkeiden lomassa yritin mahduttaa päähäni ajatusta siitä, että kenties jo vuoden päästä olisin jossakin aivan muualla, asuisin omassa asunnossa, eläisin miten haluaisin, kävisin töissä, opiskelisin. Vaikka valkolakkiin oli aikaa enää muutama hassu kuukausi, elämä ylioppilastutkinnosta eteenpäin oli tuolla hetkellä liian suurta ja monipolvista käsitettäväksi.

Tänään, useita vuosia, viisi muuttoa ja lukuisia muita käänteitä myöhemmin, istun omassa kodissani kuormitettuna kahdella keskeneräisellä tutkinnolla ja asuntolainalla. Tulevaisuuden mysteerin suuruus on kasvanut aikaa sitten ulos järjellisistä mittasuhteista. On lähes hyödytöntä arvailla, millaista elämä on sitten joskus myöhemmin, vanhempana, elämää nähneempänä. Onko jonnekin tulevaisuuteen piilotettu satuhäät, omakotitalo, lapset ja farmariauto? Vieläkö viiden vuoden päästä pakkaan reppuni viikonlopuksi valmistautuen illalla sammumaan jonkun hyväntahtoisen toverin vuodesohvalle? Onko olemassa puoliso, jota en vielä ole tavannut, levy, jota en ole säveltänyt, ammatti, johon en ole valmistunut? Mitä tapahtuu perheelle ja ystäville, kuka syntyy, kuka kuolee, kuka lähtee, kuka jää? Kuinka monta säröä, kolhua ja kuoppaa pitää koluta läpi, kuinka monta raskasta valintaa tehdä? Mitä tapahtuu, kun kaikki on ohitse?

Se kahdeksanvuotias, jolle tulevaisuutta edustivat uusi koulureppu ja kultaiset kiharat, oli liikuttavan onnellinen lapsi.

Se on vuosi 2008.

Pitäisi elää paremmin, ulkoilla ja opiskella ahkerasti, syödä paljon kaurapuuroa. Pitäisi musisoida enemmän, paremmin ja suuremmalla omistautumisella. Pitäisi nauttia vitamiineja ja ostaa Body Shopista sitä parempaa shampoota, ettei tukka kuole päähän. Pitäisi leikata samainen tukka ja hankkia oikeita töitä, koska pitäisi maksaa asuntolainaa. Pitäisi huolehtia paremmasta tulevaisuudesta itselle, läheisille ja ihmiskunnalle.

Voisi lukea enemmän kirjoja, voisi nähdä enemmän ystäviä. Voisi kertoa niille ystäville, miksi ne ovat niin rakkaita ja tärkeitä. Voisi soittaa enemmän, paremmin ja suuremmalla omistautumisella. Voisi lakata huolehtimasta asioista, joille ei mahda mitään, ja kehittää elämää niiltä osin, joihin löytää intoa ja jaksamista.

Voisi tehdä tänään sen, minkä huomenna jättää kuitenkin tekemättä. (Tiskata astiat, esimerkiksi.)

Joskus elämä menee solmuun vaivihkaa, salakavalasti, pieni osa kerrallaan. Eräänä iltana, väsyneenä, kiskoilla kaiken välissä huomaa, kuinka kipu ja väsymys äkkiä ylittävät ärsytyskynnyksen, ja ne on pakko noteerata.

Keittiöpsykologi löytää nopeasti kourallisen selkeitä syitä, miksi näin on. Itsepäinen kyynikko väittää vastaan ja on sitä mieltä, ettei mikään oikeasti ole sen paremmin tai huonommin kuin ennenkään on ollut. Varovainen realisti on pakotettu myöntämään, että kun riittävä yöuni, hyvä ruoka ja viini ja ystävien seura eivät kohenna oloa, ulottuu uupumus pinnallista mukavuudenhalua syvemmälle.

On helppo suomia yliminää ja kieltäytyä olemasta säröillä. On vaikea tunnustaa tarve suomia fyysistä minää ja astua kivun porraspuun yli. Sisäisellä pakokauhulla ei ole fokusta tai muotoa, ulos laskettu paniikki on ekstaasin veli, voimakas, pelottava ja hallitsematon.

Istun kiskojen päällä kuulokkeet korvilla ja elän läpi samat kappaleet uudestaan ja uudestaan. Kilometri kilometrin jälkeen sävelet seuraavat toisiaan kuin salaperäinen mantra, hiljaiset rukoukset. Vaikka kaikki muu menettäisi merkityksensä, niihin minä uskon, niihin minä palaan. Niissä minä palan.

Kuuden vuoden sisään neljännen kerran: sama päänsärky, sama mahakipu, sama kuoppa. Vaikka kohde vaihtuu, paradoksi on sama, kerta toisensa jälkeen.

Eikö sitä ihminen koskaan opi?

Tuossa ihan tovi sitten oli sellainen puolikas kuunkierto, jonka aikana joku isompi entiteetti päätti kääntää ruorista useammalla piirulla paapuuriin. Kahden viikon aikaväliin mahtui syntymää ja kuolemaa, tienristeyksiä, eksymyksiä sekä kaksi perskänniä ja yksi paha haaksirikko.

Ostin oman kodin ja uudelleenmäärittelin kaksi ihmissuhdetta. Serkkuni synnytti pojan, ja lasta kertoi odottavansa myös toinen rakas ja läheinen perheyksikkö. Hyvästelin kaukomaille muuttavan toverin sekä sairaan isoäitini, jonka olennaisesti pidempi matka jatkui rajan yli vain pari päivää kohtaamisen jälkeen. Hautajaisia ennen kuuntelin elävästä arkistosta Harmony Sistersin Kodin kynttilöitä ja pohdin elämän totuuksia.

On myös sellainen yksi toinen biisi, jota olen kuunnellut ja joka olotilallisesti summaa vähän kaikenlaista elämästä ja olemisen mysteeristä. Silti ei suinkaan pelkästään persnapaisesti omasta elämästä tai olemisen mysteeristä, minkä takia sitä sitten ehkä jaksoikin kuunnella.

(Se biisi on Eaglesin Desperado.)

Jos tilaa kosmetiikkaa verkkokaupasta, niin miksi pitää ne pikkiriikkiset putelit postittaa laatikossa, johon mahtuisi keskikokoinen norppa sisälle sinne laatikkoon? Eikö siellä verkkokaupassa ole niillä pienempiä laatikoita? Että kysynpä vaan!

On olosuhteita ja olosuhteita.

Minulle tolkutettiin koko varhaisnuoruus, etten voi aloittaa viulunsoittoa, koska sen ikäisenä aloittavasta ei koskaan voi tulla hyvää viulistia. Kun sitten myöhemmin kansanmusiikin pariin loikattuani uhmasin kohtaloa ja aloitin viuluopinnot, soitto kuulosti ensimmäiset kuukaudet povatun kauhealta. Tihkuin pohjatonta raivoa siitä, että aiemmin aloittaneena olisin jo vuosikausia ollut varsin mukiinmenevä soittoniekka.

“Älä marise vaan soita, sillähän sen oppii”, totesi kyyninen, angstiani ymmärtämätön kanssamuusikko. “Jos sen oppisi hetkessä, ei se olisi sen arvoista”, sanoi viuluope. Hän arvioi, että viiden vuoden päästä saattaisin ehkä olla jo ihan hyvä viulisti - olettaen, että tekisin pirusti töitä asian eteen.

Lukiossa olin paljon lavalla mikrofoni kourassa. Eräs valtamediassakin tunnettu julkkisnäyttelijä suomi tuolloin liikkumistani spottivaloissa kutsumalla minua muun muassa hattivatiksi ja lehmäksi, jolla on neljä vasenta jalkaa. Kun ympärillä pörräsi neljäkymmentäkiloisia tanssijanalkuja, kritiikki viilsi syvältä. Vapaa-ajallani en sen koommin ole tanssinut niin discoissa, bileissä kuin baarissakaan. Joku voisi nähdä minut kaikessa lehmyydessäni.

En tunne katkeruutta julkkisnäyttelijää kohtaan - hän oli todennäköisesti ainakin osittain oikeassa. En myöskään syytä vanhempiani tai musiikkiluokan opettajaa siitä, ettei minulle aikoinaan ostettu viulua - minulla on yhä aikaa opetella, jos ja kun todella haluan. On minun valintani soittaa, vaikka minusta ei koskaan tulisi harrastelijaa parempaa. On minun valintani olla tanssimatta ja pysyä tanssitaidottomana hattivattina.

On olosuhteita ja olosuhteita. Se, että syyttää jotakuta toista siitä, ettei koskaan tullut tehneeksi jotain mitä todella olisi halunnut - ja halutessaan voinut - tehdä, kertonee kuitenkin useimmissa tapauksissa enemmänkin syyttäjästä itsestään, kuin todellisista vallitsevista olosuhteista.