Tapahtuipa niin, että pari kansanmuusikkoa ajatteli lihottaa lompakoitaan lapsia sivistäen. Muusikot laativat ilmoituksen, jossa kertoivat rahaa vastaan kiertävänsä lapsitarhoissa soitattamassa ja laulattamassa tarhattuja pirkkoleenakaisoja ja janipettereitä. Koska kyseiset muusikot eivät olleet millään muotoa ahneita pyysivät he tästä soitattamisesta varsin polkuhintaista rahasummaa. Summa oli, nähkääs, mitoitettu siten, että monilapsiset lapsitarhat voisivat tilata useamman soitatuskerran, ja soitattaa niitä kaikkia tarhattuja lapsia, eivätkä vain osaa niistä.

Eräästä lapsitarhasta tulee sitten puhelu. He haluaisivat mieluusti lapsilleen soitatusta ja laulatusta. Puhelimeen vastannut muusikko taputtaa pieniä karvaisia käsiään ja ehdottaa soitatuksen ajankohdaksi yhtä keskiviikkoa. Tarhatäti sanoo jotta sehän sopii, ja yhdessä käydään läpi muutamia muita tärkeitä yksityiskohtia. Lopuksi muusikko kysyy, että onko niillä siellä lapsitarhassa mitään kysymyksiä tai toivomuksia. Täti langan päässä pohtii hetken ja sanoo sitten, että juu, sitä he täällä mietti, että kun tässä teidän mainoksessa sanotaan, että tähän työpajaan mahtuu kerrallaan noin 30 lasta, ja heillä on täällä tarhattuna yli 60, niin ei kai se sitten haittaa?

Muusikko vetää syvään henkeä ja vastaa sitten, että niin, jahas, että niinkö montako. Kun meillä tässä työpajassa on sellaisia osallistuvia osuuksia, ettei niitä mahdu tekemään ihan määrätön määrä lapsia kerrallaan. Että kyllä melkein pitäisi pitää sitten kaksi erillistä työpajaa.

Tarhatäti pohtii hetken ja sanoo sitten, että kyllähän heille tietenkin sopii, että pidetään kaksi työpajaa. Vaan onhan se hinta sitten tietenkin sama kuin yhdestä työpajasta olisi ollut?

Muusikko vetää uudelleen henkeä ja vastaa sitten, että niin, tuotanoin, kyllä kaksi työpajaa on kaksi työpajaa, ja että tämä hinta on alkujaankin mitoitettu siten, että monilapsiset lapsitarhat ehkä haluavat tilata useamman työpajan, jottei joku janipetteri jää ilman soitatusta. Ja että meillä on jo kaksi muutakin isoa lapsitarhaa, joihin molempiin tulee kolme työpajaa kuhunkin. Ja että ne muut maksavat niistä kaikista erikseen.

Tarhatäti pohtii hetken ja sanoo sitten, ettei nyt sitten voikaan vielä varmasti sanoa, voivatko he tilata työpajan vai eivätkö voi. Että tulee lapsille paha mieli, jos kaikki eivät pääse. Että pitää neuvotella Ylempien Tahojen kanssa, voiko olla useampi työpaja, ja mitä ne Ylemmän Tahot ovat valmiita maksamaan, jos on. Että jotain alennusta pitäisi kyllä sitten melkein saada, jos onkin kaksi työpajaa eikä vain yksi.

Tarhatäti soittaa uudelleen seuraavana päivänä ja sanoo, että ei tartte tulla nyt sitten lainkaan meidän lapsitarhaan. Että me oltaisiin haluttu tänne yksi työpaja, eikä kahta, mutta jos kaikki lapset eivät pääse, niin emme ota sitten lainkaan. Kiitosta vaan.

Muusikko jää pohtimaan, että jos ilmoituksessa suoraan sanotaan, että 30 mahtuu, niin millä tavalla ne siellä lapsitarhassa ovat tulleet siihen tulokseen keskenänsä, että mahtuukin 60? Ja jos muusikko ei olisi itse kysynyt, että onko kysyttävää, olisivatko ne älynneet kertoa, että niitä lapsia onkin 60 eikä 30? Ja jos eivät olisi älynneet, niin kenen vastuulla olisi ollut se itku ja maitohammasten kiristely, kun sinä sovittuna keskiviikkona joka toinen pirkkoleenakaisa olisikin jäänyt ilman soitatusta?

Ehkä ne siinä lapsitarhassa tehotarhaavat lapsia siten, että yhden lapsen elintilaa kohti niillä onkin kaksi.