Muistan joskus kahdeksanvuotiaana nähneeni unta siitä, että olin viidesluokkalainen, siis yksitoistavuotias, ihan tolkuttoman vanha. Siinä unessa minulla oli vaaleat kiharat hiukset ja uusi tosi nätti koulureppu, ja siellä repussa kaikkia huimia kirjoja, englantia ja biologiaa ja vaikka mitä isojen koululaisten opuksia. Oli mahdotonta kuvitella itseään niin vanhana, ja silti joku osa tajuntaa ymmärsi tuolloin ensimmäistä kertaa, että sinnä tästä ollaan vääjäämättä menossa, kohti suurta tuntematonta.

Seiskaluokan helmikuussa istuin koulun juhlasalin lattialla ja seurasin elämäni ensimmäistä penkkarirähinää lähietäisyydeltä. Abiturientit, nuo käsittämättömän vanhat ja aikuiset olennot, veisasivat lavalta solvauslaulun toisensa jälkeen meille kurjille kouluunjääjille. Muistan pohtineeni, miltäköhän se tuntuu, se viimeinen koulupäivä, kun saa laulaa ilkeyksiä opettajista ja heitellä karkkia rekan lavalta. Kaukaisessa tulevaisuudessa häämöttävä oma ylioppilaslakki oli surrealistisen etäinen tavoite, lähes mahdoton kuviteltavaksi.

Viisi vuotta myöhemmin istuin samalla lavalla laulamassa samoja pilkkalauluja uusille killittäville seitsemäsluokkalaisille. Kirjoitukset lähenivät, aikuisuus oli käsillä. Rienaavien kertosäkeiden lomassa yritin mahduttaa päähäni ajatusta siitä, että kenties jo vuoden päästä olisin jossakin aivan muualla, asuisin omassa asunnossa, eläisin miten haluaisin, kävisin töissä, opiskelisin. Vaikka valkolakkiin oli aikaa enää muutama hassu kuukausi, elämä ylioppilastutkinnosta eteenpäin oli tuolla hetkellä liian suurta ja monipolvista käsitettäväksi.

Tänään, useita vuosia, viisi muuttoa ja lukuisia muita käänteitä myöhemmin, istun omassa kodissani kuormitettuna kahdella keskeneräisellä tutkinnolla ja asuntolainalla. Tulevaisuuden mysteerin suuruus on kasvanut aikaa sitten ulos järjellisistä mittasuhteista. On lähes hyödytöntä arvailla, millaista elämä on sitten joskus myöhemmin, vanhempana, elämää nähneempänä. Onko jonnekin tulevaisuuteen piilotettu satuhäät, omakotitalo, lapset ja farmariauto? Vieläkö viiden vuoden päästä pakkaan reppuni viikonlopuksi valmistautuen illalla sammumaan jonkun hyväntahtoisen toverin vuodesohvalle? Onko olemassa puoliso, jota en vielä ole tavannut, levy, jota en ole säveltänyt, ammatti, johon en ole valmistunut? Mitä tapahtuu perheelle ja ystäville, kuka syntyy, kuka kuolee, kuka lähtee, kuka jää? Kuinka monta säröä, kolhua ja kuoppaa pitää koluta läpi, kuinka monta raskasta valintaa tehdä? Mitä tapahtuu, kun kaikki on ohitse?

Se kahdeksanvuotias, jolle tulevaisuutta edustivat uusi koulureppu ja kultaiset kiharat, oli liikuttavan onnellinen lapsi.