Tapahtuipa niin, että pari kansanmuusikkoa ajatteli lihottaa lompakoitaan lapsia sivistäen. Muusikot laativat ilmoituksen, jossa kertoivat rahaa vastaan kiertävänsä lapsitarhoissa soitattamassa ja laulattamassa tarhattuja pirkkoleenakaisoja ja janipettereitä. Koska kyseiset muusikot eivät olleet millään muotoa ahneita pyysivät he tästä soitattamisesta varsin polkuhintaista rahasummaa. Summa oli, nähkääs, mitoitettu siten, että monilapsiset lapsitarhat voisivat tilata useamman soitatuskerran, ja soitattaa niitä kaikkia tarhattuja lapsia, eivätkä vain osaa niistä.

Eräästä lapsitarhasta tulee sitten puhelu. He haluaisivat mieluusti lapsilleen soitatusta ja laulatusta. Puhelimeen vastannut muusikko taputtaa pieniä karvaisia käsiään ja ehdottaa soitatuksen ajankohdaksi yhtä keskiviikkoa. Tarhatäti sanoo jotta sehän sopii, ja yhdessä käydään läpi muutamia muita tärkeitä yksityiskohtia. Lopuksi muusikko kysyy, että onko niillä siellä lapsitarhassa mitään kysymyksiä tai toivomuksia. Täti langan päässä pohtii hetken ja sanoo sitten, että juu, sitä he täällä mietti, että kun tässä teidän mainoksessa sanotaan, että tähän työpajaan mahtuu kerrallaan noin 30 lasta, ja heillä on täällä tarhattuna yli 60, niin ei kai se sitten haittaa?

Muusikko vetää syvään henkeä ja vastaa sitten, että niin, jahas, että niinkö montako. Kun meillä tässä työpajassa on sellaisia osallistuvia osuuksia, ettei niitä mahdu tekemään ihan määrätön määrä lapsia kerrallaan. Että kyllä melkein pitäisi pitää sitten kaksi erillistä työpajaa.

Tarhatäti pohtii hetken ja sanoo sitten, että kyllähän heille tietenkin sopii, että pidetään kaksi työpajaa. Vaan onhan se hinta sitten tietenkin sama kuin yhdestä työpajasta olisi ollut?

Muusikko vetää uudelleen henkeä ja vastaa sitten, että niin, tuotanoin, kyllä kaksi työpajaa on kaksi työpajaa, ja että tämä hinta on alkujaankin mitoitettu siten, että monilapsiset lapsitarhat ehkä haluavat tilata useamman työpajan, jottei joku janipetteri jää ilman soitatusta. Ja että meillä on jo kaksi muutakin isoa lapsitarhaa, joihin molempiin tulee kolme työpajaa kuhunkin. Ja että ne muut maksavat niistä kaikista erikseen.

Tarhatäti pohtii hetken ja sanoo sitten, ettei nyt sitten voikaan vielä varmasti sanoa, voivatko he tilata työpajan vai eivätkö voi. Että tulee lapsille paha mieli, jos kaikki eivät pääse. Että pitää neuvotella Ylempien Tahojen kanssa, voiko olla useampi työpaja, ja mitä ne Ylemmän Tahot ovat valmiita maksamaan, jos on. Että jotain alennusta pitäisi kyllä sitten melkein saada, jos onkin kaksi työpajaa eikä vain yksi.

Tarhatäti soittaa uudelleen seuraavana päivänä ja sanoo, että ei tartte tulla nyt sitten lainkaan meidän lapsitarhaan. Että me oltaisiin haluttu tänne yksi työpaja, eikä kahta, mutta jos kaikki lapset eivät pääse, niin emme ota sitten lainkaan. Kiitosta vaan.

Muusikko jää pohtimaan, että jos ilmoituksessa suoraan sanotaan, että 30 mahtuu, niin millä tavalla ne siellä lapsitarhassa ovat tulleet siihen tulokseen keskenänsä, että mahtuukin 60? Ja jos muusikko ei olisi itse kysynyt, että onko kysyttävää, olisivatko ne älynneet kertoa, että niitä lapsia onkin 60 eikä 30? Ja jos eivät olisi älynneet, niin kenen vastuulla olisi ollut se itku ja maitohammasten kiristely, kun sinä sovittuna keskiviikkona joka toinen pirkkoleenakaisa olisikin jäänyt ilman soitatusta?

Ehkä ne siinä lapsitarhassa tehotarhaavat lapsia siten, että yhden lapsen elintilaa kohti niillä onkin kaksi.

Katsoinpas tässä lävitse Deadwoodin kolmoskauden. Sarjahan on ihan nerokas halki linjan, eikä viimeinen tuotantokausi tuota millään muotoa pettymystä.

Vaan sellainen juttu kyllä ällistytti, että millainen peruskoulunsa kesken jättänyt toope on pykännyt dvd-julkaisun suomenkielisen tekstityksen. Että kun siinä sarjassa ollaan jossain keskellä jenkkilän jänkhää, vuosi on 1870 ja risat ja lennätin kommunikatiivinen huippuinnovaatio, mitä ihmettä on kääntäjän päässä liikkunut, kun se on kääntänyt lähes jokaisen “call” verbin puhelimella soitteluksi? Että kun tyyppi sanoo, että “I have to make a call” niin suomeksi se menee tekemään puhelun. Ja kun jollain toisella tyypillä on viilut auki niin suomentaja on kehittänyt nokkeluuden liittyen sen jannun housujen vetoketjuun.

Ehkä olen vain liian nörtti, mutta mun mielestä on yleissivistystä tietää, ettei vetoketjuja ja puhelimia ollut olemassa 1870-luvulla. (No, puhelin teknisesti ottaen oli, mutta ei siellä jänkhällä, kumminkaan.) Vähemmän sivistynyt kääntäjä olisi sitä paitsi varsin hyvin voinut laskea sarjassa nähdyt puhelimet ja vetoketjut, ja tehdä loppusummasta joitakin johtopäätöksiä.

Monet asiat skaalautuvat tilanteen ja tottumusten mukaan. Esimerkiksi nyt vaikka aika, tai etäisyys - että mikä nyt on kulloinkin lyhyt tai pitkä. Kun kotoa yliopistolle on puolitoista kilometriä matkaa, niin se matka on lyhyt, mutta kun kotoa lähimpään ruokakauppaan on kilometri ja seitsemänsataa metriä matkaa, niin se matka on pitkä, koska se kauppa on yliopistolta katsoen kodista poispäin, ja koska sinne pitää aina tehdä ylimääräinen mutka, kun mieli halajaa siideriä tahi pakastepitsaa. Saatika sitten, jos haluaisi kotoa lähteä ihan varta vasten erikseen sinne kauppaan, niin johan on kuin Roomaan pitäisi talsia.

Vaan kiitos lähimaaston uudisraivauksen, nyt minullakin on kauppa lähellä, suomeksi siis lähikauppa, vieläpä edullista S-ryhmää ja auki myös sunnuntaisin iltayhdeksään. Sinne on matkaa viisisataa metriä ja se on suoraan reitillä yliopistolta kotiin. Parhautta on se, kuten myös kaupan tuotevalikoima, joka ei ole lähikaupallisen huono, vaan ihan oikeaa markettitasoa. Enää ei tarvitse raahata siidereitään ruokiaan selkä vääränä puolen kaupungin halki, jos ei ihan välttämättä satu huvittamaan.

Suhteellista on muuten myös ihmisen ikä, ainakin jos kysyy viisivuotiaalta piano-oppilaalta. Yksi sellainen kertoi minulle tänään kaveristaan, joka on jo tosi iso, siis koulussakin käy, ja ratsastustunneilla. Kun kysyin, että kuinka vanha se kaveri on, viisivuotias vastasi raskaalla huokauksella, että “älä ees kysy, siis aivan liian vanha mulle”. Ja tämä tarina on tosi.

Sairastuminen jos mikä on suhteellista - että koska nyt on oikeasti kipeä, koska vain sillai ihan vähän. Tänään heräsin ystävänpäivän kunniaksi keuhkot täynnä hiomapaperia ja nenä ilkeästi kutisten. Eipä tämä näin iltapuolella enää kummoiselta flunssalta vaikuta, mutta herätyskellon soidessa olisin voinut vannoa, että haudassa roikkuu jo vähintäänkin puolitoista jalkaa. Hieman jaksoi huvittaa se sivuseikka, että ainakin tauti on hankittu ihan sillä ihtellään, Valentinuksen vaalenpunaista haliteemaa noudattaen. (Jaa että mitenkö ettäkö? No pussailemalla, tietenkin.)

Muistan joskus kahdeksanvuotiaana nähneeni unta siitä, että olin viidesluokkalainen, siis yksitoistavuotias, ihan tolkuttoman vanha. Siinä unessa minulla oli vaaleat kiharat hiukset ja uusi tosi nätti koulureppu, ja siellä repussa kaikkia huimia kirjoja, englantia ja biologiaa ja vaikka mitä isojen koululaisten opuksia. Oli mahdotonta kuvitella itseään niin vanhana, ja silti joku osa tajuntaa ymmärsi tuolloin ensimmäistä kertaa, että sinnä tästä ollaan vääjäämättä menossa, kohti suurta tuntematonta.

Seiskaluokan helmikuussa istuin koulun juhlasalin lattialla ja seurasin elämäni ensimmäistä penkkarirähinää lähietäisyydeltä. Abiturientit, nuo käsittämättömän vanhat ja aikuiset olennot, veisasivat lavalta solvauslaulun toisensa jälkeen meille kurjille kouluunjääjille. Muistan pohtineeni, miltäköhän se tuntuu, se viimeinen koulupäivä, kun saa laulaa ilkeyksiä opettajista ja heitellä karkkia rekan lavalta. Kaukaisessa tulevaisuudessa häämöttävä oma ylioppilaslakki oli surrealistisen etäinen tavoite, lähes mahdoton kuviteltavaksi.

Viisi vuotta myöhemmin istuin samalla lavalla laulamassa samoja pilkkalauluja uusille killittäville seitsemäsluokkalaisille. Kirjoitukset lähenivät, aikuisuus oli käsillä. Rienaavien kertosäkeiden lomassa yritin mahduttaa päähäni ajatusta siitä, että kenties jo vuoden päästä olisin jossakin aivan muualla, asuisin omassa asunnossa, eläisin miten haluaisin, kävisin töissä, opiskelisin. Vaikka valkolakkiin oli aikaa enää muutama hassu kuukausi, elämä ylioppilastutkinnosta eteenpäin oli tuolla hetkellä liian suurta ja monipolvista käsitettäväksi.

Tänään, useita vuosia, viisi muuttoa ja lukuisia muita käänteitä myöhemmin, istun omassa kodissani kuormitettuna kahdella keskeneräisellä tutkinnolla ja asuntolainalla. Tulevaisuuden mysteerin suuruus on kasvanut aikaa sitten ulos järjellisistä mittasuhteista. On lähes hyödytöntä arvailla, millaista elämä on sitten joskus myöhemmin, vanhempana, elämää nähneempänä. Onko jonnekin tulevaisuuteen piilotettu satuhäät, omakotitalo, lapset ja farmariauto? Vieläkö viiden vuoden päästä pakkaan reppuni viikonlopuksi valmistautuen illalla sammumaan jonkun hyväntahtoisen toverin vuodesohvalle? Onko olemassa puoliso, jota en vielä ole tavannut, levy, jota en ole säveltänyt, ammatti, johon en ole valmistunut? Mitä tapahtuu perheelle ja ystäville, kuka syntyy, kuka kuolee, kuka lähtee, kuka jää? Kuinka monta säröä, kolhua ja kuoppaa pitää koluta läpi, kuinka monta raskasta valintaa tehdä? Mitä tapahtuu, kun kaikki on ohitse?

Se kahdeksanvuotias, jolle tulevaisuutta edustivat uusi koulureppu ja kultaiset kiharat, oli liikuttavan onnellinen lapsi.