Joskus elämä menee solmuun vaivihkaa, salakavalasti, pieni osa kerrallaan. Eräänä iltana, väsyneenä, kiskoilla kaiken välissä huomaa, kuinka kipu ja väsymys äkkiä ylittävät ärsytyskynnyksen, ja ne on pakko noteerata.

Keittiöpsykologi löytää nopeasti kourallisen selkeitä syitä, miksi näin on. Itsepäinen kyynikko väittää vastaan ja on sitä mieltä, ettei mikään oikeasti ole sen paremmin tai huonommin kuin ennenkään on ollut. Varovainen realisti on pakotettu myöntämään, että kun riittävä yöuni, hyvä ruoka ja viini ja ystävien seura eivät kohenna oloa, ulottuu uupumus pinnallista mukavuudenhalua syvemmälle.

On helppo suomia yliminää ja kieltäytyä olemasta säröillä. On vaikea tunnustaa tarve suomia fyysistä minää ja astua kivun porraspuun yli. Sisäisellä pakokauhulla ei ole fokusta tai muotoa, ulos laskettu paniikki on ekstaasin veli, voimakas, pelottava ja hallitsematon.

Istun kiskojen päällä kuulokkeet korvilla ja elän läpi samat kappaleet uudestaan ja uudestaan. Kilometri kilometrin jälkeen sävelet seuraavat toisiaan kuin salaperäinen mantra, hiljaiset rukoukset. Vaikka kaikki muu menettäisi merkityksensä, niihin minä uskon, niihin minä palaan. Niissä minä palan.