Tänään olen ollut kahdella venytetyllä soittotunnilla. Toisella opetti sellanen yks Eero, jonka kanssa soitettiin pianoa, ja toisella sellanen yks Ritu, jonka kanssa soitettiin viulua. Ja nää ihmiset osaakin sitten soittaa jutun jos toisenkin.

Joskus muinaishistoriassa (kolme, neljä vuotta sitten), kun en vielä oikein käsittänyt monia sellaisia asioita, joita käsitän nyt, ylettömän lahjakkaiden ja moniulotteisen muusikoiden kanssa soittaminen ahdisti ja pelotti. Sitä ymmärsi tarpeeksi tiedostaakseen, että niiden ihmisten taito oli jostain ihan omasta sfääristään, muttei kuitenkaan tarpeeksi tajutakseen, ettei se sfääri ole jokin saavuttamaton nirvana, vaan jotakin, jonne päästään kiivaalla työllä ja intohimoisella paneutumisella. Ja että se sfääri on kunkin henkilökohtainen, ja itselle voi halutessaan rakentaa ihan oman sfäärin.

Nykyään soittotunneilla käyminen ja muuten vaan satunnaisten gurujen kanssa soittelu saa aikaan lähinnä auvoisan onnen, mutta myös terveen nöyryyden tunteen. Että löytyykin tyyppejä, jotka osaa soittaa niin hiton hyvin ja että niiden kanssa saa soittaa mukana! Ja että ne tyypit tekee parhaansa selittääkseen, miksi niiden soitto kuulostaa siltä kuin se kuulostaa ja millaisia asioita siitä kannattaisi kuunnella ja törkeästi varastaa. Loppu on itsestä kiinni - useimmiten siis tasan siitä, kuinka paljon jaksaa treenata.

Huikein onnistumiskokemus on se, kun kuunnellessa ja katsellessa ymmärtää, mistä sen toisen musiikki tulee, millä säännöillä se pelaa ja miten se tulee soittimesta ulos. Sen, minkä kerran on ymmärtänyt, voi varovasti siirtää omaan instrumenttiinsa sitä mukaa, kun motoriikka vain antaa myöten.