Päivä on kulunut syntejä sovitellen. Suurille muinaisille on lausuttu rukous jos toinenkin, osa niistä posliinialttarilla. Sovittelu olisi saattanut tuntua mielekkäämmältä, jos olisi tullut tehtyä jotain suunnattoman syntistä, vaan satokauden päätöstä tuli tänä vuonna juhlittua aika sovinnaisesti, joskin suurella antaumuksella, ja hyvästi syöden ja isosti juoden. (Ja mikä nyt on syntistä, ylipäätään, pohtia sopii…)

Oikeastaan piti kuitenkin kirjoittaa tosi-tv:stä. On nimittäin niin, että sohvan pohjalla katumusharjoituksia tehdessään saattaa nähdä töllöstä asioita, joita ei muuten näkisi. Tällä kertaa se asia oli nelosen Talent. Kanavasurffaus pysähtyi ruutuun, kun verkkokalvot rekisteröivät kurkkulaulavan sedän, joka soitti igiliä - tuttua örinää, tuttu soitin, ja kyllähän sitä sitten piti tovi kuulostella, kun setä vielä selvästi oli puuhassa erittäin pätevä. Vaan äkkiä kamera kääntyi tuomareihin ja yleisöön. Lähikuviin napattiin ilmeistä ällistystä, huvittuneisuutta, hervotonta hihitystä, jopa vaivaantuneisuutta ja myötähäpeää. Tajuntaani valui vähitellen tietoisuus siitä, että esityksessä saattoi jollekulle olla jotakin uutta, outoa ja vierasta.

Tuomarit olivat avomielisiä ja päästivät sedän kisassa jatkoon - vaan eivät ennen kuin olivat suureen ääneen ällistelleet esityksen erikoisuutta, laulutekniikan outoutta ja soittimen hassuutta. Eivätkä ne tuomarit siellä edes tienneet, mistä ilmiöstä noin laajemmin oli kyse. Yksikin päivitteli, että “ei vaan meillä Meilahdessa…” Ja sitten mua alkoi hirveästi huvittaa ajatus siitä, että kumpi nyt sitten lopulta on oudompaa, se että ei tiedä mitä on kurkkulaulu ja mikä on igil ja naureskelee niille sen tietämättömyyden vuoksi, vai se ettei pelkästään tunnista soitinta ja laulutekniikkaa, vaan tietää myös nimeltä sen laulutekniikan kolme päämuotoa ja osaisi nimetä, mitä niistä laulaja käytti.

Siinä samassa kisassa pari böönaa tanssi irkkutanssia Friggin tahtiin, ja puoli Suomea toljotti sohvilta. Näinköhän mahtoiko royalty-kassa kilahtaa?