Mikä hitto siinä on, että nykyteknologia kykenee pettämään niin käsittämättömän monella eri tavalla yhtä aikaa?

Sitä saattaisi tyhmempi olettaa, että jos konserttia varten vetää tilaan studioroipetta jos jonkinmoista ja sijoittaa vielä pari kolme minidisc-soitinta äänittämään varanauhaa, saisi edes jotain käyttökelpoista talteen. Vaan jos studiokamaa kuunteleva softa tilttaa, yksi MD ei nauhoita, toiseen on mikrofoni kytketty väärin ja kolmas on vaan sijoitettu ihan pershuonosti nurkkaan suoraan tuuttaavan haitarin taakse, elämää hienommasta tutkintokonsertista taltioituu lopulta pelkkää puuroa.

Ehkä huomenna ei enää määrättömästi ketuta. Eihän se nauhattomuus sen konsertin arvoa vähennä. (Mutta ei kyllä lisääkään.)

Viidentoista tunnin kuluttua soitamme Yhtye 2 -tutkinnon Kokkolassa Kruununvoudintalolla. Menneellä viikolla on treenaamalla treenattu, sävelletty, sovitettu, improvisoitu, ihmetelty ja kummasteltu. Tänään (eilen?) harjoitussuma huipentui yhdeksäntuntiseen megasessioon, joka parin pohjakosketuksen ja väsyneen hysterian kautta löysi puhkitahkotusta ohjelmistosta vielä joitakin aivan uusia ulottuvuuksia. Huomenna on hyvä mennä yleisön eteen (jos ei muuten, niin sitten Alkon kautta).

Yks juttu tuli todettua. Jos kahdeksan tunnin väännön jälkeen pyytää bändiltä vapaata improvisaatiota, saa todennäköisesti täsmälleen mitä tilaa. Vaan siitä se nousujohde sitten lähti.

Tänään olen ollut kahdella venytetyllä soittotunnilla. Toisella opetti sellanen yks Eero, jonka kanssa soitettiin pianoa, ja toisella sellanen yks Ritu, jonka kanssa soitettiin viulua. Ja nää ihmiset osaakin sitten soittaa jutun jos toisenkin.

Joskus muinaishistoriassa (kolme, neljä vuotta sitten), kun en vielä oikein käsittänyt monia sellaisia asioita, joita käsitän nyt, ylettömän lahjakkaiden ja moniulotteisen muusikoiden kanssa soittaminen ahdisti ja pelotti. Sitä ymmärsi tarpeeksi tiedostaakseen, että niiden ihmisten taito oli jostain ihan omasta sfääristään, muttei kuitenkaan tarpeeksi tajutakseen, ettei se sfääri ole jokin saavuttamaton nirvana, vaan jotakin, jonne päästään kiivaalla työllä ja intohimoisella paneutumisella. Ja että se sfääri on kunkin henkilökohtainen, ja itselle voi halutessaan rakentaa ihan oman sfäärin.

Nykyään soittotunneilla käyminen ja muuten vaan satunnaisten gurujen kanssa soittelu saa aikaan lähinnä auvoisan onnen, mutta myös terveen nöyryyden tunteen. Että löytyykin tyyppejä, jotka osaa soittaa niin hiton hyvin ja että niiden kanssa saa soittaa mukana! Ja että ne tyypit tekee parhaansa selittääkseen, miksi niiden soitto kuulostaa siltä kuin se kuulostaa ja millaisia asioita siitä kannattaisi kuunnella ja törkeästi varastaa. Loppu on itsestä kiinni - useimmiten siis tasan siitä, kuinka paljon jaksaa treenata.

Huikein onnistumiskokemus on se, kun kuunnellessa ja katsellessa ymmärtää, mistä sen toisen musiikki tulee, millä säännöillä se pelaa ja miten se tulee soittimesta ulos. Sen, minkä kerran on ymmärtänyt, voi varovasti siirtää omaan instrumenttiinsa sitä mukaa, kun motoriikka vain antaa myöten.

Päivä on kulunut syntejä sovitellen. Suurille muinaisille on lausuttu rukous jos toinenkin, osa niistä posliinialttarilla. Sovittelu olisi saattanut tuntua mielekkäämmältä, jos olisi tullut tehtyä jotain suunnattoman syntistä, vaan satokauden päätöstä tuli tänä vuonna juhlittua aika sovinnaisesti, joskin suurella antaumuksella, ja hyvästi syöden ja isosti juoden. (Ja mikä nyt on syntistä, ylipäätään, pohtia sopii…)

Oikeastaan piti kuitenkin kirjoittaa tosi-tv:stä. On nimittäin niin, että sohvan pohjalla katumusharjoituksia tehdessään saattaa nähdä töllöstä asioita, joita ei muuten näkisi. Tällä kertaa se asia oli nelosen Talent. Kanavasurffaus pysähtyi ruutuun, kun verkkokalvot rekisteröivät kurkkulaulavan sedän, joka soitti igiliä - tuttua örinää, tuttu soitin, ja kyllähän sitä sitten piti tovi kuulostella, kun setä vielä selvästi oli puuhassa erittäin pätevä. Vaan äkkiä kamera kääntyi tuomareihin ja yleisöön. Lähikuviin napattiin ilmeistä ällistystä, huvittuneisuutta, hervotonta hihitystä, jopa vaivaantuneisuutta ja myötähäpeää. Tajuntaani valui vähitellen tietoisuus siitä, että esityksessä saattoi jollekulle olla jotakin uutta, outoa ja vierasta.

Tuomarit olivat avomielisiä ja päästivät sedän kisassa jatkoon - vaan eivät ennen kuin olivat suureen ääneen ällistelleet esityksen erikoisuutta, laulutekniikan outoutta ja soittimen hassuutta. Eivätkä ne tuomarit siellä edes tienneet, mistä ilmiöstä noin laajemmin oli kyse. Yksikin päivitteli, että “ei vaan meillä Meilahdessa…” Ja sitten mua alkoi hirveästi huvittaa ajatus siitä, että kumpi nyt sitten lopulta on oudompaa, se että ei tiedä mitä on kurkkulaulu ja mikä on igil ja naureskelee niille sen tietämättömyyden vuoksi, vai se ettei pelkästään tunnista soitinta ja laulutekniikkaa, vaan tietää myös nimeltä sen laulutekniikan kolme päämuotoa ja osaisi nimetä, mitä niistä laulaja käytti.

Siinä samassa kisassa pari böönaa tanssi irkkutanssia Friggin tahtiin, ja puoli Suomea toljotti sohvilta. Näinköhän mahtoiko royalty-kassa kilahtaa?

Tuossa ihan tovi sitten oli sellainen puolikas kuunkierto, jonka aikana joku isompi entiteetti päätti kääntää ruorista useammalla piirulla paapuuriin. Kahden viikon aikaväliin mahtui syntymää ja kuolemaa, tienristeyksiä, eksymyksiä sekä kaksi perskänniä ja yksi paha haaksirikko.

Ostin oman kodin ja uudelleenmäärittelin kaksi ihmissuhdetta. Serkkuni synnytti pojan, ja lasta kertoi odottavansa myös toinen rakas ja läheinen perheyksikkö. Hyvästelin kaukomaille muuttavan toverin sekä sairaan isoäitini, jonka olennaisesti pidempi matka jatkui rajan yli vain pari päivää kohtaamisen jälkeen. Hautajaisia ennen kuuntelin elävästä arkistosta Harmony Sistersin Kodin kynttilöitä ja pohdin elämän totuuksia.

On myös sellainen yksi toinen biisi, jota olen kuunnellut ja joka olotilallisesti summaa vähän kaikenlaista elämästä ja olemisen mysteeristä. Silti ei suinkaan pelkästään persnapaisesti omasta elämästä tai olemisen mysteeristä, minkä takia sitä sitten ehkä jaksoikin kuunnella.

(Se biisi on Eaglesin Desperado.)

Parhaat naurut toviin: The Mom Song. Nerokkuutta.

(via Sähkötuuba)