Otetaan yhdet pienimuotoiset yliopiston musiikintutkimuksen laitoksen kevätbileet. Sanotaan, että kaikki voisivat tehdä jotain pientä ohjelmaa. Ohjelmasta on kumminkin pulaa ja ne numerot, jotka lopulta toteutuvat, ovat tyypillisen hupaisalla tavalla laaduttomia ja viime hetkellä kasaan räävittyjä räpellyksiä, jotka aamun ja krapulan myötä painuvat auvoisan ikuiseen unohdukseen.
Sit kesken iltaa otetaan yksi nuori böönä, joka marssii estradille ja ilmoittaa, että hän haluaisi nyt esittää muutaman omatekemänsä kappaleen. Bööna ei laula eikä soita millään muotoa huonosti, mutta silti ensitahtien kajahdettua tekisi mieli sännätä ulos tilasta. Hyvä soitanta ei pelasta, jos lyriikat ovat ihqu-naiiveja ja biisien rakenne köyhän naisen ultrabraata. Puolet yleisöstä jammailee mukana. Puolet tuijottelee kengänkärkiä. Kappaleita on kaikkiaan neljä. Tuntuu, että siinä on vähintään kolme liikaa.
Pari päivää jälkikäteen ällistelen edelleen, miksi reagoin tilanteeseen voimakkaan negatiivisesti. Jos kerran pyydetään ohjelmaa, joka linjallisesti on lopulta täysin laadutonta, miksi ihan korrekti ja menevä soitanta tuntui täysin tilanteeseen sopimattomalta ja aiheutti silmitöntä myötähäpeää? Millä tavalla mulla ja mun muusikkokaverilla oli oikeus soittaa puoliharjoiteltua folkkia nuotinvierestä, mutta nuori innokas lauluntekijä ei sen sijaan olisi saanut esitellä tuotantoaan juhlissa, joissa estradi oli ennalta ilmoitettu vapaaksi? Miksi kurssitoverien itsensänolausfarssi oli surkuhupaisalla tavalla viihteellinen, mutta nuoren kanteleartistin teknisesti ihan mukiinmenevät soolonumerot sietämättömiä?
Onko niin, että hupailumielessä, muiden iloksi kasaan räävitty satunnaisohjelma ei toimi samassa todellisuudessa “oikeiden” esitysten kanssa? Onko niin, että implikoimalla, että “mä esitän teille nyt mun omaa taidetta” kanteletyttö romautti itsensä kuoppaan, josta ei olisi ollut ylöspääsyä kuin tuottamalla todella niin laadukasta taidetta, että sitä olisi ollut pakko ihailla ja sen arvo tunnustaa?
Mulla ei viisi vuotta sitten olisi ollut munaa esittää tekeleitäni salilliselle musiikkitieteilijöitä. Joku osa päätäni sanoo, että makukysymyksistä huolimatta olen todellisuudessa kumarruksen ja hatunnoston velkaa nuorelle muusikolle, joka näin uskalsi toimia. Toinen osa haluaisi kovasti unohtaa kertosäkeen, jossa tuuli leyhytteli armaan hiuksia ja linnut lensivät sinitaivaalla.
