On olosuhteita ja olosuhteita.

Minulle tolkutettiin koko varhaisnuoruus, etten voi aloittaa viulunsoittoa, koska sen ikäisenä aloittavasta ei koskaan voi tulla hyvää viulistia. Kun sitten myöhemmin kansanmusiikin pariin loikattuani uhmasin kohtaloa ja aloitin viuluopinnot, soitto kuulosti ensimmäiset kuukaudet povatun kauhealta. Tihkuin pohjatonta raivoa siitä, että aiemmin aloittaneena olisin jo vuosikausia ollut varsin mukiinmenevä soittoniekka.

“Älä marise vaan soita, sillähän sen oppii”, totesi kyyninen, angstiani ymmärtämätön kanssamuusikko. “Jos sen oppisi hetkessä, ei se olisi sen arvoista”, sanoi viuluope. Hän arvioi, että viiden vuoden päästä saattaisin ehkä olla jo ihan hyvä viulisti - olettaen, että tekisin pirusti töitä asian eteen.

Lukiossa olin paljon lavalla mikrofoni kourassa. Eräs valtamediassakin tunnettu julkkisnäyttelijä suomi tuolloin liikkumistani spottivaloissa kutsumalla minua muun muassa hattivatiksi ja lehmäksi, jolla on neljä vasenta jalkaa. Kun ympärillä pörräsi neljäkymmentäkiloisia tanssijanalkuja, kritiikki viilsi syvältä. Vapaa-ajallani en sen koommin ole tanssinut niin discoissa, bileissä kuin baarissakaan. Joku voisi nähdä minut kaikessa lehmyydessäni.

En tunne katkeruutta julkkisnäyttelijää kohtaan - hän oli todennäköisesti ainakin osittain oikeassa. En myöskään syytä vanhempiani tai musiikkiluokan opettajaa siitä, ettei minulle aikoinaan ostettu viulua - minulla on yhä aikaa opetella, jos ja kun todella haluan. On minun valintani soittaa, vaikka minusta ei koskaan tulisi harrastelijaa parempaa. On minun valintani olla tanssimatta ja pysyä tanssitaidottomana hattivattina.

On olosuhteita ja olosuhteita. Se, että syyttää jotakuta toista siitä, ettei koskaan tullut tehneeksi jotain mitä todella olisi halunnut - ja halutessaan voinut - tehdä, kertonee kuitenkin useimmissa tapauksissa enemmänkin syyttäjästä itsestään, kuin todellisista vallitsevista olosuhteista.