Jos tilaa kosmetiikkaa verkkokaupasta, niin miksi pitää ne pikkiriikkiset putelit postittaa laatikossa, johon mahtuisi keskikokoinen norppa sisälle sinne laatikkoon? Eikö siellä verkkokaupassa ole niillä pienempiä laatikoita? Että kysynpä vaan!

Kaustisen Kansantaiteenkeskukselta löytää kaikenlaista kummaa. Eilen kummuus realisoitui muuttolaatikollisena ilmaisia CD-albumeja, joita sai viedä haluamansa lastin kotiin ennen kuin jäljelle jääneet heitettäisiin roskikseen. Nopealla penkomisella loota näytti syöneen festarikansliaan tullutta promomatskua, ja kotipolttoiston epämäärädemojen seassa oli varsin kiitettävä kasa ihan oikeiden artistien kokonaisiakin levyjä. Marginaalisella etsiskelyllä nappasin mukaani viisi tuntematonta suuruutta, joukossa Zumzeaux-yhtyeen albumi Blazing Fiddles! (Black Pig Records 1995), joka villiä hurjemmista kansistaan päätellen sisälsi joko aivan tolkutonta roskaa tai vaihtoehtoisesti jotakin erinomaisen eeppistä.

Eeppistähän se oli. Boogiea, oldtimea, reelia, letkeitä vokaaleita stemmoissa ja maukkaita lainauksia muun muassa Meksikosta, ranskalaisesta Kanadasta ja Kaustiselta. Nopean googlauksen perusteella vaikuttaisi, että albumi on jo aikapäiviä sitten hajonneen yhtyeen ainoa, eikä sitä myydä enää missään. Silkkana tribuuttina liitettäköön tähän kylkiäisinä laiton rippaus,
What Did I Do With My Thingummyjig?

Kokonaisuutena levy on sellaista hyvän mielen sukat pyörii -osastoa. Ilmaiseksi arvotuksi sattumalöydöksi melkoista korvakarkkia, kaiken kaikkiaan.

On olosuhteita ja olosuhteita.

Minulle tolkutettiin koko varhaisnuoruus, etten voi aloittaa viulunsoittoa, koska sen ikäisenä aloittavasta ei koskaan voi tulla hyvää viulistia. Kun sitten myöhemmin kansanmusiikin pariin loikattuani uhmasin kohtaloa ja aloitin viuluopinnot, soitto kuulosti ensimmäiset kuukaudet povatun kauhealta. Tihkuin pohjatonta raivoa siitä, että aiemmin aloittaneena olisin jo vuosikausia ollut varsin mukiinmenevä soittoniekka.

“Älä marise vaan soita, sillähän sen oppii”, totesi kyyninen, angstiani ymmärtämätön kanssamuusikko. “Jos sen oppisi hetkessä, ei se olisi sen arvoista”, sanoi viuluope. Hän arvioi, että viiden vuoden päästä saattaisin ehkä olla jo ihan hyvä viulisti - olettaen, että tekisin pirusti töitä asian eteen.

Lukiossa olin paljon lavalla mikrofoni kourassa. Eräs valtamediassakin tunnettu julkkisnäyttelijä suomi tuolloin liikkumistani spottivaloissa kutsumalla minua muun muassa hattivatiksi ja lehmäksi, jolla on neljä vasenta jalkaa. Kun ympärillä pörräsi neljäkymmentäkiloisia tanssijanalkuja, kritiikki viilsi syvältä. Vapaa-ajallani en sen koommin ole tanssinut niin discoissa, bileissä kuin baarissakaan. Joku voisi nähdä minut kaikessa lehmyydessäni.

En tunne katkeruutta julkkisnäyttelijää kohtaan - hän oli todennäköisesti ainakin osittain oikeassa. En myöskään syytä vanhempiani tai musiikkiluokan opettajaa siitä, ettei minulle aikoinaan ostettu viulua - minulla on yhä aikaa opetella, jos ja kun todella haluan. On minun valintani soittaa, vaikka minusta ei koskaan tulisi harrastelijaa parempaa. On minun valintani olla tanssimatta ja pysyä tanssitaidottomana hattivattina.

On olosuhteita ja olosuhteita. Se, että syyttää jotakuta toista siitä, ettei koskaan tullut tehneeksi jotain mitä todella olisi halunnut - ja halutessaan voinut - tehdä, kertonee kuitenkin useimmissa tapauksissa enemmänkin syyttäjästä itsestään, kuin todellisista vallitsevista olosuhteista.

…ei tässä tapauksessa ole joulu, vaan kummien keskiviikkofriikkien pukujuhla. Pitoruokaa ahmittiin, tuoppeja kallisteltiin ja kasa talviturkkeja heitettiin Salusjärven syvyyksiin viime viikonlopun leppoisassa kevätauringossa Orimattilassa. Tältä siellä näytti.

(Olisipa minullakin suuren suuri norsu, heijaa, heijaa, rallalallalei.
Kaartista katsoisi varmaan moni tonttu, heijaa, heijaa, rallalallalei.
Vaan ei sentään minua vaan pienen pientä kärsää, heijaa, heijaa, rallalallalei.
Vaan ei sentään minua vaan pienen pientä kärsää, heijaa, heijaa, rallalallalei.)

Keikalla opittu juomalaulurallatus on viimeisen viikon junnannut päässä korvamatona. Absurdi ankkalaulu on sen verran uniikki outoudessaan, että herätti minussa aktiivisen tarpeen pienimuotoiseen julkiseen huuteloon. Siispä; taivaan tähden, auttakaa, te lurkkereiden syvät massat (etenkin te kaikki entiset ja nykyiset muusikot, teekkarit, partiolaiset ja seurakuntanuoret - kaverillekin saa kilauttaa).

Onko kukaan kuullut/laulanut/soittanut seuraavaa laulunpätkää:

“Olisipa minullakin pienen pieni ankka,
humppa, humppa, rallalalla lei.
Kansasta katsoisi varmaan moni tonttu,
humppa, humppa, rallalalla lei.

Vaan ei sentään minua vaan pienen pientä ankkaa,
humppa etc.
Vaan ei sentään minua vaan pienen pientä ankkaa,
humppa etc.”

Jos joku tunnistaa viisun, olkoon aarre ja kertokoon pöllämystyneelle, missä yhteydessä on siihen törmännyt. Lyriikkavariaatioitakin kaivataan; muun muassa äitini, ex-partiolainen, vannoi ensimmäisen säkeen toisen rivin menevän “istuisin iltaisin ankkani kanssa”…

Laulukirjoista ei tämä hienous ilmeisesti löydy ja googlekin ohjaa tanskalaiselle keskustelufoorumille. Synkkä totuus biisin alkuperästä lienee siis (toistaiseksi) tuolla ulkona.

Säätuubasta löytyy ihan kaikki - jopa tämäkin kaustislainen klassikko. Suositellaan viulumusiikin ja vuosikertatraktoreiden ystäville.