Taannoin toisaalla ruodittiin eräänkin seksuaalis-romanttisen fantasiateoksen syvintä olemusta. Vaikka arvostelijan ja allekirjoittaneen lokaa viskovat mielipiteet eivät kenties olleet täysin korrekteja saati objektiivisia, on silti tuon keskustelun jatkeena aivan kertakaikkisen pakko linkata hellyyttävään verkkostrippiin, joka nokkelasti summaa epäilyttävän tutunoloisen fantasia-allergian.

Ehkä eroottinen epiikka ei vaan ole se mun juttu.

Viime yönä katselin myräkkää ikkunan takana ja väänsin vastentahtoisesti herätyskelloa tunnin aiemmaksi. Luottamus siihen, että Valtion Rautatiet kuljettaisi minut lumen läpi Pohjanmaalle aikataulussaan ei ollut huikea.

Aamulla seitsemän jälkeen kampesin itseni ja soitinkotelot rautatieasemalle. Ovien sisäpuolella avautui totaalinen kaaos: asemahalli oli ääriään myöten täynnä odottelevia ihmisiä ja kaikki valotaulut olivat pimeinä. “Onneksi lähdin tähän tuntia aiempaan junaan, jotta on varaa vähän myöhästyäkin”, tuumin ja ostin tiketin.

Puoltatoista tuntia myöhemmin seisoin yhä tikettini kanssa asemalla. Valotaulut olivat yhä pimeinä. Tietoa itään tai pohjoiseen lähtevistä junista ei ollut kenelläkään. Helsingin suuntaan sentään oli lähtenyt kahdeksan jälkeen pari pendolinoa, kuuleman mukaan päivän liikenteen ensimmäiset - varhaisimmat odottelijat olivat seisseet asemalla jo ennen aamukuutta.

Kun tieto Kokkolan junasta lopulta tuli, oli se sen verran lohduton, että näin parhaaksi soittaa muutaman järjestelevän puhelun ja hakea lipusta rahat takaisin. Sitten otin soitinkoteloni ja paarustin lumisateen halki kotiin aamukahville. Matkalla ällistelin ojaan suistunutta autoa sekä risteyksen tukkinutta rekkaa, joka suti toivottomasti vinoon kääntyneenä vastamäessä.

Ah tätä Suomen kesää.