Kotikaupungin (sen alkuperäisen) halki tallailu aiheuttaa aina sekavia tunnetiloja. Vahvin niistä on selkeä pelko siitä, että kadulla törmää johonkuhun muinaishistorialliseen mukatuttavaan, jolle pitää sitten sanoa että hei, kiva nähdä, mitäs sä täällä, miten menee, missäs asut, mitä teet, kuinka elämä ja hyviä jatkoja ja soitellaan joskus? Pelkotilat tiivistyvät Aleksanterinkadun linja-autopysäkeillä, joilla lähes väistämättä joutuu törmäyskurssille vähintään yhden koulukaverin koiranulkoiluttajan kaiman rippipapin kanssa. Siellä Trion mäkkärin edessä, niinkuin vanhaan hyvään aikaan, Hakkiksella tai torin kulmalla.

Ehdottomasti sekavoittavinta on, jos kuvataidekoululaisen äidin työkaverin siskon poikaystävä onnistuu väijyttämään turvarajojen ulkopuolella. 500 kilometrin etäisyys kotikaupungista ei tunnu takaavaan suojaa siltä, etteikö jostakin nurkan takaa yllättäen ponkaise innokas selkääntaputtelija, jonka pärstäkertoimen olisi mieluusti unohtanut pakata mukaansa jo pari muuttoa takaperin. Siinä sitten hymistellään ja yritetään olla ajattelematta niitä verisiä riitoja yläasteella ja hiekkalaatikolta varastettua barbie-hevosta.

Toinen hymyilee kuin vaseliinihampainen säätiedottaja ja ilmoittaa tekevänsä gradua yliopistolla. Ilmoitan soitelleeni viimeiset kolme vuotta folkkia ja tehneeni satunnaisesti töitä opettajan sijaisena. Toinen leventää hymyään vielä pari tuumaa ja hyvästelee taputtamalla olkapäälle:

No hyviä kansanmusiikkeja sitten sullekin vaan!

Emme toivottavasti törmää enää ikinä.