Viime kuukausina on syystä ja hieman toisestakin tullut pohdittua pariutumisen pohjatonta outoutta. Jos en mitään muuta ole pohdinnoissani hoksannut niin ainakin sen, että yhteiskuntamme konventionaalinen pariutumisprosessi on jollakin tavalla läpeensä kieroutunut. Oletusarvona on tavata ihminen bileissä/harrastuksessa/lenkillä/baarissa/what-have-you, jonka jälkeen vaihdetaan numeroita ja mennään kentien myöhemmin kahville/treffeille/leffaan/ulos/what-have-you. Prosessin tarkoitus on selvittää, oisko tän ventovieraan kaa niinku siistiä seukata - tai vaihtoehtoisesti, oisko mahkuja saada seksiä. Dare muotoilee toisaalla: Ajatus siitä, että joku ihminen täytyisi tavata tarkoituksella evaluoida hänen soveltuvuuttaan ihmissuhteeseen tai muuhun henkimaailman hömppään tuntuu vähän vieraalta.

Allekirjoitan.

Treffikulttuuriakin käsittämättömämpiin käytöskoodikukkasiin törmää nopeasti erilaisten kuppikuntien edesottamuksia lähimaastosta seuratessaan. Kaverien sisarukset/muut kaverit/exät ovat out-of-bounds. Vanhoihin ystäviin rakastuminen/ihastuminen on Pahasta ja Vaarallista. Seksi kuuluu parisuhteisiin pariutuneilla ja irtosuhteisiin sinkuilla. Seksi ystävien kanssa on Pahasta ja Vaarallista, tai vähintäänkin säännöllisenä johtaa automaattisesti parisuhteeseen. Vuosien seurustelu ilman kihlautumista, yhteen muuttamista, autolainaa ja koiraa on Epäilyttävää.

En väitä, että on olemassa jokin yksi Oikealla tavalla Edistyksellinen pariutumismalli. Sen sijaan väitän, että puoliskon etsiskelyn ahdistavuutta vähentäisi suuresti, jos jokaisen “poika tapaa tytön” -kohtaamisen päällä ei sosiaalisena Damokleen miekkana (vai kumikanana?) killuisi enemmän tai vähemmän alitajuinen “onks tää nyt se oikea”? Lisäksi väitän (radikaalisti!), että onnellinen ja toimiva ihmissuhde on mahdollista löytää myös yksiavioisen romanttisen rakkausliiton ulkopuolelta.

Elokuvat ja hömppäkirjallisuus opettavat jo tarhaikäisille, että jossakin nurkan takana, limudiscossa, osakunnan bileissä, baarissa tai chattikanavalla odottaa kohtalon sinne allokoima perfect match. Rakastumisen huuma on luotettava ja hyvä tunne: sormukset kannattaa vaihtaa ennen kuin ensimmäisen parin vuoden pölly ehtii liikaa haihtua. Jos suhde alkaa vaatia liikaa järjestelyä tai tuntuu muuten epäilyttävältä, puolisko on todennäköisesti väärä. Toisaalta omnia vincit amor - ei sillä niin väliä, vaikka harrastukset, elämäntyyli ja tulevaisuudentoiveet eivät oikein kohtaakaan.

Kun sen oikean löytää, millään muulla ei ole väliä. Ethän tyydy korvikkeisiin?

Riekkumisesta sakotetaan. Ainakin, jos yrittää parannella flunssaa, puuhata muuttoa, keskiaikailla, tehdä etäkurssia yliopistolle ja juosta Tampereen yössä - samanaikaisesti. Nyt olen juuttunut Lahteen rikkinäisiä keuhkoja ja kurkkukipua potemaan, joskin viimeistään huomiseen mennessä pitäisi olla jälleen liikennekunnossa.

Yöllä näin kasan painajaisia joka sortin pieleen menevistä järjestelyistä ja suorituksista. Puoli kuudelta heräsin kurkkukipuun, jäin pohtimaan tulevien keskiviikkopitojen valaistusongelmaa, enkä enää saanut unta. Muutamaa (tusinaa) teekuppia myöhemmin olo on jo inhimillisempi. Hyvä niin, sillä päivälle on aikataulutettu jos jonkinlaista puuhaa taulukkolaskennan opiskelusta pahvilaatikkoparaatiin.

Stressiä ja köhimisen piinaa lievittävät tosin suuresti uuteen asuntoon tehdyt onnistuneet heräteostokset; oranssinpunaiset raitaverhot sekä maailman sympaattisin keraaminen kettukello.

Kotikaupungin (sen alkuperäisen) halki tallailu aiheuttaa aina sekavia tunnetiloja. Vahvin niistä on selkeä pelko siitä, että kadulla törmää johonkuhun muinaishistorialliseen mukatuttavaan, jolle pitää sitten sanoa että hei, kiva nähdä, mitäs sä täällä, miten menee, missäs asut, mitä teet, kuinka elämä ja hyviä jatkoja ja soitellaan joskus? Pelkotilat tiivistyvät Aleksanterinkadun linja-autopysäkeillä, joilla lähes väistämättä joutuu törmäyskurssille vähintään yhden koulukaverin koiranulkoiluttajan kaiman rippipapin kanssa. Siellä Trion mäkkärin edessä, niinkuin vanhaan hyvään aikaan, Hakkiksella tai torin kulmalla.

Ehdottomasti sekavoittavinta on, jos kuvataidekoululaisen äidin työkaverin siskon poikaystävä onnistuu väijyttämään turvarajojen ulkopuolella. 500 kilometrin etäisyys kotikaupungista ei tunnu takaavaan suojaa siltä, etteikö jostakin nurkan takaa yllättäen ponkaise innokas selkääntaputtelija, jonka pärstäkertoimen olisi mieluusti unohtanut pakata mukaansa jo pari muuttoa takaperin. Siinä sitten hymistellään ja yritetään olla ajattelematta niitä verisiä riitoja yläasteella ja hiekkalaatikolta varastettua barbie-hevosta.

Toinen hymyilee kuin vaseliinihampainen säätiedottaja ja ilmoittaa tekevänsä gradua yliopistolla. Ilmoitan soitelleeni viimeiset kolme vuotta folkkia ja tehneeni satunnaisesti töitä opettajan sijaisena. Toinen leventää hymyään vielä pari tuumaa ja hyvästelee taputtamalla olkapäälle:

No hyviä kansanmusiikkeja sitten sullekin vaan!

Emme toivottavasti törmää enää ikinä.