Tänään piipahdin Tampereella etnomusikologian pääsykokeissa. Koe oli monella tapaa ihan mukava ja fiksusti suunniteltu, jos lukuun ei oteta sitä pikkuseikkaa, että tehtäväpumaskan läpikäynti ajatuksen kanssa annetussa neljän tunnin aikarajassa tuntui inhimillisesti ylitsepääsemättömältä suoritukselta. En tiedä, oliko esseesulkeisten tarkoitus tehdä piste-eroa hakijoiden välille vaiko testata, kenen kokeeseen osallistuneen kynänkärki saavutti kovimman kiihtyvyydeen stressitilassa. Työlasti oli joka tapauksessa uuvuttavan valtava.

Kokeen ensimmäinen puolituntinen kuunneltiin analysoitavaa ääninäytettä. Blues-kaavalla ja 7/4-tahtilajilla leikittelevästä improsta piti tämän jälkeen kirjoittaa muotoseikkoja, soundia ja soitinnusta ruotiva analyysi. Tämän jälkeen referoitiin parikymmentä sivua pitkä artikkeli, kirjoitettiin kolme aihekohtaista esseetä sekä vastattiin kuuteen erilliseen kysymykseen muotoa “analysoi ja perustele kirjan Z perusteella, mitä henkilö X tarkoittaa sanoessaan Y”. Tämän perään oli vielä lykätty neljä sivua teoriatehtäviä; tahtiviivojen vetämistä, asteikkojen kirjoittelua, sointuanalyysiä, nuotinnosta.

Puolivälissä koetta olin saanut valmiiksi noin neljäsosan urakasta. Tahdin radikaali kiristäminen näytti ainoalta tavalta pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Viimeiset esseetekstit pulautin paperille yhtenä selkäytimen ja perstuntuman välistä kipuavana verbaalioksennuksena, mutta ainakin tehtävät olivat kellon piipatessa kokonaisuudessaan jotakuinkin kasassa. Kokeen jälkeen sivukorvalla kuullun puinnin ja valituksen perusteella vaikutti siltä, että paperieni valmiusasteen suhteen olisi voinut mennä paljon heikomminkin.

Koettelemuksen jälkeen olo oli äärimmäisen pöllämystynyt. Yllättävä mielenpiristäjä tipahti kuitenkin äkkiseltään taivaasta erään epätodennäköisen satunnaiskohtaamisen muodossa. Iltapäivä kului Europassa pöllämystymystä pureskellen ja oireilevaa mahakipua vastaan tapellen. Paluujunassa oli jo vahvasti sellainen olo, että ehkä tästä hengissä selvittiin.

Odotamme tietoa jatkosta.