Siinä sitä vasta on suomalaisen kesäjuhlan tuntua, kun kourallinen tuttavia ja sukulaisia skoolailee skumppaa kaatosateessa, idyllisessä kesämökkimiljöössä, katostiloissa lymyillen. Rosvopaistikuoppa savuttaa kuin korsteeni, pihalle lammikoituu pienois-Saimaa ja uiminen käy nopeasti tarpeettomaksi. Kun syntymäpäiväkekkereitä on suunniteltu ja säädetty viikkoja, lienee itsestään selvää, että kahden helleaallon välisen matalapaineen märin keskus osuu napilleen sovitulle päivämäärälle.

Sampo ja Lin soittivat urhoollisesti kanssani muutaman setin kesämusiikkia muovisen huvilakatoksen suojissa. Kielet vonkuivat ja paukkuivat, mutta vire piti tappien turvottua kiinni reikiinsä.

Ruoka oli joka tapauksessa erinomaista ja vieraat hämmentävän hyväntuulisia ja pitkään viipyviä. Suomen kesät kouluttavat käyttäjilleen parin kaatosateen kestävää sissiasennetta myös juhlaolosuhteisiin sovellettavasti.

On ollut hankala keksiä minkäänlaista järjellistä raportoitavaa, vaikka tekemistä ja juoksemista on kesän alkuviikkoina riittänyt liiankin kanssa. On myyty jäätelöä, laskettu olutta, kannettu tiskiä, otettu aurinkoa, liftattu Pohjanmaalla, kiivetty näkötorniin, kiikaroitu joutsenia, soitettu valssia, luettu dekkaria, sytytelty saunaa, tapailtu ystäviä ja ennen kaikkea pohdiskeltu kulmikkaan kriittisesti tätä elämisen jatkuvaa menoa sinne jonnekin.

Näyttää kasvavan vahvasti siltä, että syksyllä on edessä muutto Tampereelle. Uusi mutka on odotettu ja tervetullut, joskin sisältää useampiakin tulevaisuutta ruotivia kysymysmerkkejä.

Tämä kesä on vähemmän välitilallinen kuin edeltäjänsä, minkä päivityksen otan käyttäjänä vastaan suurella kiitollisuudella. Irtonaisuus ja lievä epätietoisuus siitä, millaiseksi tuleva talvi vielä ehtii muotoutua, tuntuvat yllättävän rentouttavilta kaiken paikallaan pyöriskelyn jälkeen.

Vaan vielä ei sovi liikaa liputtaa ja suunnitella olematonta tulevaa. Asiat edetkööt toistaiseksi tahollaan ja painollaan, jolla välin sitoudun pyöräilemään ja ottamaan aurinkoa kolmivuoroisesti musisoinnin ja ravintolatyön välimaastossa.

Tänään piipahdin Tampereella etnomusikologian pääsykokeissa. Koe oli monella tapaa ihan mukava ja fiksusti suunniteltu, jos lukuun ei oteta sitä pikkuseikkaa, että tehtäväpumaskan läpikäynti ajatuksen kanssa annetussa neljän tunnin aikarajassa tuntui inhimillisesti ylitsepääsemättömältä suoritukselta. En tiedä, oliko esseesulkeisten tarkoitus tehdä piste-eroa hakijoiden välille vaiko testata, kenen kokeeseen osallistuneen kynänkärki saavutti kovimman kiihtyvyydeen stressitilassa. Työlasti oli joka tapauksessa uuvuttavan valtava.

Kokeen ensimmäinen puolituntinen kuunneltiin analysoitavaa ääninäytettä. Blues-kaavalla ja 7/4-tahtilajilla leikittelevästä improsta piti tämän jälkeen kirjoittaa muotoseikkoja, soundia ja soitinnusta ruotiva analyysi. Tämän jälkeen referoitiin parikymmentä sivua pitkä artikkeli, kirjoitettiin kolme aihekohtaista esseetä sekä vastattiin kuuteen erilliseen kysymykseen muotoa “analysoi ja perustele kirjan Z perusteella, mitä henkilö X tarkoittaa sanoessaan Y”. Tämän perään oli vielä lykätty neljä sivua teoriatehtäviä; tahtiviivojen vetämistä, asteikkojen kirjoittelua, sointuanalyysiä, nuotinnosta.

Puolivälissä koetta olin saanut valmiiksi noin neljäsosan urakasta. Tahdin radikaali kiristäminen näytti ainoalta tavalta pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Viimeiset esseetekstit pulautin paperille yhtenä selkäytimen ja perstuntuman välistä kipuavana verbaalioksennuksena, mutta ainakin tehtävät olivat kellon piipatessa kokonaisuudessaan jotakuinkin kasassa. Kokeen jälkeen sivukorvalla kuullun puinnin ja valituksen perusteella vaikutti siltä, että paperieni valmiusasteen suhteen olisi voinut mennä paljon heikomminkin.

Koettelemuksen jälkeen olo oli äärimmäisen pöllämystynyt. Yllättävä mielenpiristäjä tipahti kuitenkin äkkiseltään taivaasta erään epätodennäköisen satunnaiskohtaamisen muodossa. Iltapäivä kului Europassa pöllämystymystä pureskellen ja oireilevaa mahakipua vastaan tapellen. Paluujunassa oli jo vahvasti sellainen olo, että ehkä tästä hengissä selvittiin.

Odotamme tietoa jatkosta.

Sain harmoonin. Se on sellainen ällistyttävän ruma Nummelan Harmonitehtaan rakentama rotisko, joka pelastettiin läheisen ala-asteen roskalavalta. Ääni siinä on varsin sopusuhtainen, kosketus hyvä, palkeet raskaanpuoleiset ja äänikertojakin piisaa. (Vaan on se kyllä ruma.) Pienehkö sisäremontointi lienee tarpeen, ulkokuorta voisi ehostaa lähinnä rälläkällä ja hiomalaikalla sekä muutamalla tusinalla lakkakerroksella.

Samaan aikaan toisessa todellisuudessa tuijotan silmät ristissä pääsykoekirjoja. Musiikkisemiotiikka ja äänimaisematutkimus eivät varsinaisesti ole ominta alaani, mutta mieluummin niistä lukee kuin Schenker-analyysin historiallisista joukkomallinnuksista. Harmonisen liikkeen dogmatiikka ja osajoukkoteoriat eivät tunnu pänttääntyvän edes lyöntivihreitä vilisevistä ja kulmia raivolla oikovista muistiinpanoistani.

Tuudittaudun syvään luottamukseen kokeentekijöiden puuttuvasta tarpeesta kysellä sivunumeroita ja nuotinnosten identtisiä toisintoja.