Lauantaina olin vuosikausien tauon jälkeen oikein toden teolla puskalarppaamassa. Mukaan pakkasin jos jonkin sorttista nahkaista rannesuojaa, villaviittaa ja ketjupanssaria. Lainasin myös tylyn lateksimiekan, jonka kanniskelu pitkin poikin Helsingin ja Turun keskustaa osoittautui varsinaiseksi pokerinaaman koetinkiveksi.

On ollut aikoja, jolloin olen kulkenut julkisilla paikoilla viitta päällä. Nyt niistä ajoista on kiitettävän kauan, enkä millään muotoa kaipaa niitä takaisin. Mulkaisut, virneet ja päänpudistelut, joita pehmoasetta kaupungilla kanniskellessaan saa väistellä, eivät enää varsinaisesti pönkitä identiteettiäni alakulttuurisen live-roolipelaamisen ylpeänä riviharrastajana.

Turussa poikkesin astalon kanssa apteekkiin ostamaan Buranaa. Laastarihyllyllä pysähdyin katsastamaan, josko liike olisi sattumalta myynyt hakaneuloja. Etsiskelyäni tovin vierestä seurattuaan kysyi avulias miesmyyjä, josko kaipasin apua. Kerroin, mitä etsin, johon nuori farmaseutti vastasi, että “Joo, ei kyllä ole hakaneuloja. Ei muuten ole jeesusteippiäkään.”

Tänään junassa konduktööri matkalippua leimatessaan veisteli, että “Hieno ase sulla siinä, onkos se sellainen Loordi-miekka?”

Ylistetty olkoon pöytäpelaamisen äärimmäinen yksityisyys.