Huhtikuun matkaputken katkettua olo on ollut tyhjä ja pysähtynyt. Äkkiä ei ole kiire minnekään, muttei toisaalta myöskään kompensoivaa työllistävää päiväohjelmaa. Koululla ei niin sanotusti liikahda lehtikään, ja puuttuvat kurssisuorituksetkin näätäilin sisältämään pari referaattia pääsykoekirjojen artikkeleista ja yhden suullisen esitelmän live-roolipelaamisesta opetusmetodina.

Toimettomuuden rosvosektorille langettuani olen ehtinyt murehtia (märehtiä?) yhtä jos toistakin elon ahdinkoa. Kokkola tympii (”täällä ei tapahdu mitään”), muualle hakeminen epäilyttää (”miksi siellä olisi paremmin?”), kesätyöpaikkaan pitäisi toimittaa palkkapyyntö (”paljonko olis pokkaa?”), televisiosta tulee huonoa ohjelmaa (”jota katson - olen uhri”), jääkaapissa on liikaa vadelmahilloa (”eipä ole enää”) ja kirjasto tahtoo pääsykoekirjani takaisin (”ei se varaaja sitä oikeasti vielä tarvitse”). Pinon päällä piilottelee pari Oikeaakin Probleemaa.

Kaikki aivojen sulamistilasta säästynyt fokus on pakkotähdätty kohti Tampereen pääsykokeita. Akateemiseen opinahjoon pyrkiminen sentään on ehdottomasti järjellisin valittavissa olevista konditionaalitulevaisuuksista. Sisäänpääsy on asia erikseen, joskin uusi pakkotalvi Pohjanmaalla saattaisi vaihtoehtona potkaista ikävästi jonnekin pallean seutuville.

Jotain tehdäkseni aloitin tänään kevätsiivouksen tyhjentämällä olohuoneen kirjahyllyn ja tomuttamalla ja uudelleensijoittamalla sen sisällön. Pölyn määrä kummastutti ja ennen kaikkea aivastutti pientä kulkijaa, joka urhoollisesti jatkoi tomun tuhoamista muista tilan mööbeleistä. Kyytiä sai myös pari lattiapintaa ja melkein yksi ikkuna.

Ja vesi oli mustaa. Mörk.