Sain kesäläppärin. Asentelin siihen kaikki tarvitsemani lelut, siirsin selaimen kirjanmerkit, osoitekirjat, spammi-asetukset ja etsin kivan uuden taustakuvan. Ihan itse.

Sitten piti siirtää mailit vanhasta Thunderbirdistä uuteen. Operaatio sujui mallikkaasti, kunnes havaitsin, että ohjelmassa oli pienoinen asennusvirhe. Asensin siis postilaatikon uudelleen, siirsin sinne talvikoneen mailiarkiston ja otin yhteyden serveriin hakeakseni siellä hengailevan lopun posti-irtaimiston.

Vaan asennus numero yksi oli jo ehtinyt käydä serverillä ja imaissut sen sisällön tyhjiin kopioita jättämättä. Viikon verran mailinvaihtoa häipyi bittiavaruuteen, että vilahti.

Mahdollisia opetuksia on monia. Ensinnäkin voisi muistaa kieltää postilaatikkoa poistamasta serveriltä mitään, mitä se sieltä lataa. Toiseksikin voisi aina ottaa varmuuskopiot sisällöstä, ennen kuin uudelleenasentaa mitään. Kolmanneksikin voisi räjäyttää koko hiivatin POP-laatikon ja lukea mailit suoraan serveriltä. Tai edes vaihtaa IMAPiin.

Koneet ja minä voisimme ajoittain tulla paremminkin toimeen.

Viulunsoittaja on tänään muuttanut lomailemaan eteläiseen kesäresidenssiinsä. Sen kunniaksi runo:

    On kevät tullut
    jo kukkui käki.
    Jos ulos määt
    sen näät
    säki.

    - Jukka Parkkinen

Lauantaina olin vuosikausien tauon jälkeen oikein toden teolla puskalarppaamassa. Mukaan pakkasin jos jonkin sorttista nahkaista rannesuojaa, villaviittaa ja ketjupanssaria. Lainasin myös tylyn lateksimiekan, jonka kanniskelu pitkin poikin Helsingin ja Turun keskustaa osoittautui varsinaiseksi pokerinaaman koetinkiveksi.

On ollut aikoja, jolloin olen kulkenut julkisilla paikoilla viitta päällä. Nyt niistä ajoista on kiitettävän kauan, enkä millään muotoa kaipaa niitä takaisin. Mulkaisut, virneet ja päänpudistelut, joita pehmoasetta kaupungilla kanniskellessaan saa väistellä, eivät enää varsinaisesti pönkitä identiteettiäni alakulttuurisen live-roolipelaamisen ylpeänä riviharrastajana.

Turussa poikkesin astalon kanssa apteekkiin ostamaan Buranaa. Laastarihyllyllä pysähdyin katsastamaan, josko liike olisi sattumalta myynyt hakaneuloja. Etsiskelyäni tovin vierestä seurattuaan kysyi avulias miesmyyjä, josko kaipasin apua. Kerroin, mitä etsin, johon nuori farmaseutti vastasi, että “Joo, ei kyllä ole hakaneuloja. Ei muuten ole jeesusteippiäkään.”

Tänään junassa konduktööri matkalippua leimatessaan veisteli, että “Hieno ase sulla siinä, onkos se sellainen Loordi-miekka?”

Ylistetty olkoon pöytäpelaamisen äärimmäinen yksityisyys.

Sitä kuvittelee asuvansa rannikkokaupungissa. Kahden vuoden oleilun jälkeen saattaa juolahtaa mieleen, että eihän tässä ole nähty merestä vilaustakaan, ei niin kerran kertaa. Vaan jossakin sen lätäkön on joka tapauksessa oltava, ja kesäloman kynnys on vähintäänkin sovelias väli luovalle löytöretkeilylle.

Sampon kanssa lähdimme eilen kaksissa miehin päiväkävelylle meren rantaan. Koska kohteeksi piti valita jokin kaunis paikka, reitti vei meidät lopulta yli kuusi kilometria ulos kaupungista ja kiersi pitkin metsäteitä, huvila-alueita, luontopolkuja ja kangasmaastoa. Periltä löysimme niemenkärjen, hiekkarantoja, leipäkiviä, muinaisen näköalatornin, tuulessa lahonneen rantamökin, kaislikkoa ja loputtomasti aurinkotuulista merimaisemaa. Iltapäivä venyi kuljeskellessa ja jalkoihin hankautui mittava määrä rakkoja.

Opimme, että lintujen pesimäkausi rannikolla kestää huhtikuun lopusta heinäkuuhun. Luontopolulla saa ajaa kävyllä. Pitkospuiden keskimmäinen lauta on ohituskaista.

Viimeiset kilometrit keskustan asfaltilla raahustettiin uupumuksen vallassa. Yli neljä tuntia ja viisitoista kilometria raitista ulkoilmaa vetivät jalat kovin raskaiksi. Yöllä nukuin kuin ajopuu.

Olemme Sampon kanssa löytäneet korvaamattoman korjaussarjan elon ahdinkoon ja ihmissuhteiden upposuohon. DVD-soittimessa on viime päivien aikana pyörinyt sellaisia kulttuuriteoksia, kuten Pride and Prejudice, Sense and Sensibility, National Treasure, Love Actually ja Corpse Bride. Viinan puutteessa köyhä muusikko voi hukuttaa itsensä hömppään, räjähteisiin, siirappiin ja silmäkarkkiin.

Jotta seuraava fix löytyisi videovuokraamosta yhä pienemmällä vaivalla, olen luonnostellut töllöputkelle lupaavaa jatkoa. Indiana Jonesit ja Robin Hood: Prince of Thieves toimivat hyvänä porttina kovempaan kamaan; Breakfast at Tiffany’s, Lawrence of Arabia, My Fair Lady ja sakkana pohjalla iki-ihana Tuulen viemää. Kun aivoja jaksaa tarpeeksi sinnikkäästi sulatella romanssien ja seikkailun hehkuvan realismin loisteessa, ei maailma pian tunnu ollenkaan niin nurjalta (ihmissuhteista nyt puhumattakaan).

Siinä oikeassa todellisuudessa haluaisin sen sijaan kovasti katsoa Venetsian kauppiaan.

Kevätsiivous on myllännyt läpi kaikki asunnon yleiset tilat makuuhuonetta lukuun ottamatta. Samaan aikaan pääsykoelueskelu edistyy lähes aikataulussaan ja henkinen tila ei ole lainkaan niin apaattisen ärsyyntynyt kuin muutama päivä takaperin.

Kouluasiat alkavat tältä keväältä olla ällistyttävän tiiviisti niputettu. Tänään kävin ohimennen tekemässä pakollisen laulututkinnon ja viimeiset soittotunnit ja luennot taitavat olla huomenissa. Jäljellä on pedagogiikkanäyte maanantaina ja muutama kirjallinen pikkutyö.

Isoimman päähäntaputuksen ansaitsen kuitenkin Sen Ison Kamalan Pedagogiikkaesseen viimeistelystä. Lähes koko lukuvuoden verran tekemättömänä roikkunut, mahdollisimman mielenkiinnoton ja etova kirjareferaatti on vihdoinkin pakotettu ulos näppäimistöstä. Nuottihyllyn ja kirjoituspöydän väliä sahannut Pedagoginen rakkaus voi nyt siirtyä kummittelemaan seuraavan uhrin opiskelijan lukemattomien pakko-opusten listaan.

Jos olisi tarpeeksi pienet ja karvaiset kädet, nyt jos koskaan olisi loistelias hetki taputtaa.

Huhtikuun matkaputken katkettua olo on ollut tyhjä ja pysähtynyt. Äkkiä ei ole kiire minnekään, muttei toisaalta myöskään kompensoivaa työllistävää päiväohjelmaa. Koululla ei niin sanotusti liikahda lehtikään, ja puuttuvat kurssisuorituksetkin näätäilin sisältämään pari referaattia pääsykoekirjojen artikkeleista ja yhden suullisen esitelmän live-roolipelaamisesta opetusmetodina.

Toimettomuuden rosvosektorille langettuani olen ehtinyt murehtia (märehtiä?) yhtä jos toistakin elon ahdinkoa. Kokkola tympii (”täällä ei tapahdu mitään”), muualle hakeminen epäilyttää (”miksi siellä olisi paremmin?”), kesätyöpaikkaan pitäisi toimittaa palkkapyyntö (”paljonko olis pokkaa?”), televisiosta tulee huonoa ohjelmaa (”jota katson - olen uhri”), jääkaapissa on liikaa vadelmahilloa (”eipä ole enää”) ja kirjasto tahtoo pääsykoekirjani takaisin (”ei se varaaja sitä oikeasti vielä tarvitse”). Pinon päällä piilottelee pari Oikeaakin Probleemaa.

Kaikki aivojen sulamistilasta säästynyt fokus on pakkotähdätty kohti Tampereen pääsykokeita. Akateemiseen opinahjoon pyrkiminen sentään on ehdottomasti järjellisin valittavissa olevista konditionaalitulevaisuuksista. Sisäänpääsy on asia erikseen, joskin uusi pakkotalvi Pohjanmaalla saattaisi vaihtoehtona potkaista ikävästi jonnekin pallean seutuville.

Jotain tehdäkseni aloitin tänään kevätsiivouksen tyhjentämällä olohuoneen kirjahyllyn ja tomuttamalla ja uudelleensijoittamalla sen sisällön. Pölyn määrä kummastutti ja ennen kaikkea aivastutti pientä kulkijaa, joka urhoollisesti jatkoi tomun tuhoamista muista tilan mööbeleistä. Kyytiä sai myös pari lattiapintaa ja melkein yksi ikkuna.

Ja vesi oli mustaa. Mörk.