Viime torstaina olen ensimmäistä kertaa elämässäni joutunut soittamaan ratsuväen kantamaan itseni ulos kapakasta. Kaveripiirin kuljetuspalvelu toimi onnekseni pikaisen moitteettomasti ja seuraavat neljä vuorokautta kuluivat hilpeästi vaakatasossa baari-illan vammoista toipuen.

Viinankäryistä örvellysjuorua ei tapahtuneesta saa rakennettua. Liikuntakyvyn vei porkkanamehun sijasta pahemman kerran venäytetty selkä - ja voi pojat että osaa pari kuutiosenttiä vammautunutta lihasta tuottaa kipua. Suorassa seisominen on mahdotonta, istuminen, makaaminen ja kaikki mahdollinen liike viiltävät lantiossa, kävelyvauhti (jos sängystä ylipäätään saa hinattua itsensä pystyyn) kiihtyy maksimissaan huimaan pariin metriin minuutissa. Kipupistettä ympäröivät lihakset kramppaavat silkasta sympatiasta ja lopputuloksena on tila, joka muistuttaa menkkasärkyä helvetistä - jos siis muistaa maata nakkina paikallaan ja välttää hengittämistä.

Yksi yö onnetonta potemista riitti. Ratsuväen avustuksella etsittiin Mansesta lähin yksityinen lääkäriasema, josta varttitunnin viisiitillä (42e) sai hämärän diagnoosin sekä reseptit kahteen kolmionappipakettiin (yht. 25e). Julkiselle ensiapupolillekin olin valmis lähtemään, kunnes tarkentava puhelinsoitto paljasti perjantaipäivän arvioiduksi jonotusajaksi hulppeat kuutisen tuntia.

Kävelykyky alkoi hiljakseen normalisoitua tänään aamulla ja matka takaisin Kokkolaan sujui suuremmitta ongelmitta. Kumartelu, nostelu ja muut vielä hukassa olevat liikeradat palautuvat toivottavasti tiistaihin mennessä; viikon keikkamatka Ruotsiin olisi säälittävää perua yhden botchanneen kengännauha-heiton takia.

Ratsuväelle - Gini, Spider, Jiituomas ja Mikko - lähetän mittaamattomat kiitokseni. Säädettyjen aikataulujen sotkeentumisesta huolimatta auto kulki ovelta ovelle, paahtoleivät ja teemukit levitoivat nenän eteen ja lohtusuklaan määrällä olisi ruokkinut keskikokoisen kehitysmaan. Eikä kukaan edes valittanut potilaan loppumattomasta kitinästä.

Vaan Koskiklinikan sympaattista kirurgia lainatakseni: “Näitä kuule sattuu meille kaikille“. (Toivottavasti ei sentään kovin usein.)