Vaikka pipokausi alkaa vähitellen olla ohi myös Pohjanmaalla, kiristää omaa päätäni yhä tiukemmin matkakierteen kahlerauta. Viime viikolla ehdin olla kotona kokonaista kaksi vuorokautta, sitä edellisellä kolme, sitä edellisellä puolitoista. Tällä viikolla saldo jää melko tarkasti kahteen ja puoleen.

Matkareitti kuukauden alusta kulkee kaoottista linjaa Kokkola-Turku-Tukholma-Kokkola-Helsinki-Lahti-Helsinki-
Lahti-Kokkola-Tampere-Lahti-Kokkola. Kaustisellakin olisi pitänyt käydä pariin otteeseen, mutta ehtimisellä ja etenkin jaksamisella tuntuu olevan joitakin varsin selkeitä fyysisiä rajoitteita. Ravaamisen ohella on tässä kuussa raavittu kasaan kaksi kurssitutkintoa sekä ihmetelty, miltä muilta kursseilta pitäisi muka tänä keväänä saada aikaan jotain suorituksia.

Jatkuvan kulkemisen ehdoton ykkösmiinus on loputon pakkaaminen, purkaminen ja pyykkääminen. Puolityhjiä laukkuja ja reppuja on asunnossa ihan joka ikisessä paikassa. Ehdoton ykkösplussa sen sijaan on rutiinin mukanaan tuoma tehokkuus: tavaraa kassiin mättäessä ei juurikaan tarvitse pysähtyä miettimään, paljonko sukkia kuluu neljässä päivässä tai mitä paitoja ja takkeja voi optimoidusti yhdistellä minkäkin housuparin kanssa. Kun maallista omaisuuttaan kanniskelee paljon mukana, sitä myöskin harvemmin unohtelee minnekään. Tarkistamisesta tulee ensin tapa, sitten neuroosi.

Matkaväsymyksestä tulee tottumuksen tila, johon ei useimmiten kiinnitä huomiota. Oireet näkyvät vasta sitten, kun kotiin tullessaan alkaa välittömästi syyttä suotta rähjätä kanssaihmisilleen, kissoille, televisio-ohjelmille, soitinkoteloille ja huonekasveille. Ne harvat aamut, jolloin saa herätä omasta sängystä, venyvät kiusallisen helposti puolille päivin; absoluuttisen pakon puuttuessa on oma tyyny parempi seuralainen kuin satunnainen kuivakka luennoitsija.

Lähtöjä edeltävänä iltana pakkaaminen lykkääntyy aamutunneille. Pitkäänkin odotettuun reissuun suhtautuu väsymyksen tilassa fatalistisen apaattisesti tai paniikinomaisen ärtyneenä - väliäkö sillä, mitä pakkaan; herra Murphylla on kuitenkin kouransa kassissa. Ja matkasta tulee kuitenkin ihan järkyttävän epäonnistunut ja tylsä, ihmiset ovat kurjia ja rasittavia ja lisäksi sairastun sorkkatautiin ja hyppykuppaan ja puolet tavaroista unohtuvat kotiin/junaan/väärän takin taskuun.

Tänään olen pessyt kaksi koneellista pyykkiä, hoitanut juoksevia asioita koululla, kirjastossa, apteekissa ja vuokravälitystoimistossa, selvittänyt kesätöitteni kohtaloa, päivittänyt nettisivuja, hoitanut Ropeconin tiedotusta, siivonnut vaatekaapin ja ommellut paidan. Nyt, kellon jo lipsuttua yli puolenyön, on aika sisäistää realiteetit ja aloittaa matkalaukun kiivas täyttäminen. Huomenissa on koululta suoriuduttava junalla Turkuun, josta matka jatkuu Tukholmaan ja edelleen vapun yli Knutpunktiin.

Kevät luo jälleen illuusioita muutosten läheisyydestä (X). Nykyinen leikkikenttä on puolimatkaan koluttu ja väsyttäväksi todettu, muualla olisi uusia ja kiinnostavampia. Jos osaisi, jaksaisi ja ehtisi, voisi ensi vuodeksi lähteä vaikka minne (VII). Lopullisia valintoja olen lykännyt jo useamman kuukauden - ja lykkään edelleen, ainakin parisen viikkoa, jotka kuluvat matkailukiireessä ja talven opintojen paketoimisessa. Vaa’alla on varaa kallistua vielä moneen suuntaan (VIII).

Aurinko paistaa kirkkaammin kuin vuosi sitten (XIX). Kesä on vapaa ja avoin mahdollisuuksille.

Jossakin toisaalla Krypto laajenee. Suurta riemastusta ja tovin pohdintaa aiheutti muuan uusi täyttöohje (XI).

Ruotsinmaalta palauduttiin väsyneessä tilassa maanantaina alkuillasta. Koska reissun jälkeen olisi ollut aivan liian mukavaa kaikessa rauhassa rojahtaa sohvalle ja mutustella taxfree-suklaata, päätimme täyttää loppuillan neljän tunnin bänditreeneillä. Kotiin pääsin kymmenen aikoihin ja tainnuin nopeasti sängyn pohjalle.

Samainen täyspäiväinen treenirääkki on jatkunut sittemmin. Huomenna on bändin tutkintokonsertti ja ohjelmisto vielä hionnassa. Myös pääinstrumentin ykköstutkinto huohottaa niskaan; siihen on itselläni aikaa kahdeksan päivää, eivätkä kaikki sovitukset ole kovinkaan tyydyttävässä tilassa. Kaupan päälle pitäisi perjantai-illaksi kehittää jostakin pätevä jazz-setti laululle ja kitaralle.

Viimeiset pari päivää olen ollut nääntyneen väsynyt. Reissusta ei ole ehtinyt kunnolla palautua ja perjantaihin mennessä pitäisi tien päälle lähteä uudestaan. Laukut ovat purkamatta, pyykkiä on tonni. Makuuhuone on sotkukasoineen yhtä katastrofialuetta. Mielialaa ei varsinaisesti ole kohottanut paluu aurinkoisesta ja keväisen lämpimästä Tukholmasta Kokkolan nilkkamittaiseen loskasohjoon.

Mitä matkaan muuten tulee, oli se selkäongelmista ja laivalta napatusta flunssasta huolimatta äärimmäisen mielenkiintoinen ja antoisa. Koostanen tarkempaa kuvausta pahimman stressihulinan laannuttua; vähintäänkin ääninäytteitä olisi kiva kuunteluttaa eteenpäin.

Yhdeksän tunnin kulutta starttaa kamelikuormamme kohti Sveanmaata. Viikon päivät kuluvat Nordtrad-konferenssissa Tukholmassa keikkoja ja työpajoja kiertäen. Nyckeli arkkuun, katolta alas ja hanhenmarssissa kohti porauslauttaa. Risa selkä huijataan yhteistyöhön kipulääkkeillä.

Tavataan taas.

Viime torstaina olen ensimmäistä kertaa elämässäni joutunut soittamaan ratsuväen kantamaan itseni ulos kapakasta. Kaveripiirin kuljetuspalvelu toimi onnekseni pikaisen moitteettomasti ja seuraavat neljä vuorokautta kuluivat hilpeästi vaakatasossa baari-illan vammoista toipuen.

Viinankäryistä örvellysjuorua ei tapahtuneesta saa rakennettua. Liikuntakyvyn vei porkkanamehun sijasta pahemman kerran venäytetty selkä - ja voi pojat että osaa pari kuutiosenttiä vammautunutta lihasta tuottaa kipua. Suorassa seisominen on mahdotonta, istuminen, makaaminen ja kaikki mahdollinen liike viiltävät lantiossa, kävelyvauhti (jos sängystä ylipäätään saa hinattua itsensä pystyyn) kiihtyy maksimissaan huimaan pariin metriin minuutissa. Kipupistettä ympäröivät lihakset kramppaavat silkasta sympatiasta ja lopputuloksena on tila, joka muistuttaa menkkasärkyä helvetistä - jos siis muistaa maata nakkina paikallaan ja välttää hengittämistä.

Yksi yö onnetonta potemista riitti. Ratsuväen avustuksella etsittiin Mansesta lähin yksityinen lääkäriasema, josta varttitunnin viisiitillä (42e) sai hämärän diagnoosin sekä reseptit kahteen kolmionappipakettiin (yht. 25e). Julkiselle ensiapupolillekin olin valmis lähtemään, kunnes tarkentava puhelinsoitto paljasti perjantaipäivän arvioiduksi jonotusajaksi hulppeat kuutisen tuntia.

Kävelykyky alkoi hiljakseen normalisoitua tänään aamulla ja matka takaisin Kokkolaan sujui suuremmitta ongelmitta. Kumartelu, nostelu ja muut vielä hukassa olevat liikeradat palautuvat toivottavasti tiistaihin mennessä; viikon keikkamatka Ruotsiin olisi säälittävää perua yhden botchanneen kengännauha-heiton takia.

Ratsuväelle - Gini, Spider, Jiituomas ja Mikko - lähetän mittaamattomat kiitokseni. Säädettyjen aikataulujen sotkeentumisesta huolimatta auto kulki ovelta ovelle, paahtoleivät ja teemukit levitoivat nenän eteen ja lohtusuklaan määrällä olisi ruokkinut keskikokoisen kehitysmaan. Eikä kukaan edes valittanut potilaan loppumattomasta kitinästä.

Vaan Koskiklinikan sympaattista kirurgia lainatakseni: “Näitä kuule sattuu meille kaikille“. (Toivottavasti ei sentään kovin usein.)