Mistä johtuu, että useimmiten ne parhaat biisit säveltää ja sovittaa epäkristillisiin vuorokaudenaikoihin tervakahvin ja vitutuksen voimalla? Jos sitä edes tekisi vaikka jotain metallinpaukutusta tai maailmantuskaa tihkuvaa mökärollia, vastaus mahtuisi vielä johonkin järjellä käsitettävään todellisuuskokonaisuuteen. Vaan kun keskellä aamuyötä paperille hahmottuu kepeä duuri-sottiisi maailmaasyleilevän kirkkaalla soinnutuksella, sitä todella voi vain ällistellä harmaan aivoliisterinsä valuma-arvoja.

Taiteellisia klustereita, obligatoja ja bassolinjoja saa hioa päivänvalossa loputtomiin. Soinnut eivät natsaa, stemmat ovat esteristä ja kokonaisuus hajanainen kuin ne kuuluisat Jokisen eväät. Kun sitten lopulta viikon verran myöhässä aikataulusta palaa söherrystensä pariin vihon viimeisenä iltamyöhänä, on biisinkasaus yhtä kinttupolkua kymppiuutisten epätoivosta aamuneljän riemulliseen valaistumiseen.

Jos joku nyt välttämättä haluaa tarjota selitykseksi jotakin tuubaa biisin alitajuisesta prosessoinnista ja kytevästä luomistyöstä, niin älköön. On niin älyn paljon kivempaa mystifioida säveltäminen aggressiiviseksi koskettimien lääppimiseksi keskiyöllä punaviiniä siemaillen ja luovaa boheemiutta uhkuen. Kynttilänvaloa tarvitaan varjostamaan traagisia uurteita artistin kasvoilla.

Tieto oman luovuutensa neroudesta lisää tuskaa.

Pakko on paras muusa.