Haluaisin mielelläni ajatella, että kuluneen viikon aikana on ollut niin paljon ihan oikeaa tekemistä, ettei blogaamiselle ole ollut aikaa saatika intoa. Viime viikonloppu kului Tampereella intensiivisen roolipelailun parissa, arki sen jälkeen on taasen ollut soittoa ja juoksemista täynnä. Kuningasajatuksia näppäriksi blogiteksteiksi ei ole varsinaisesti tippunut taivaasta.

Tänään olen siirtynyt Kokkolasta Helsingin kautta Lahteen. Huomenna olisi tarkoitus piipahtaa Mallusjoella, ellei äskettäinen vastoinkäyminen heitä lauantain aikatauluja tyystin romukoppaan.

Tästä pääsemme illan varsinaiseen uutisaiheeseen: hukkasin nimittäin noin kolmisen tuntia takaperin kännykkäni hiihtoladulle (!), eikä sitä sieltä etsinnästä huolimatta ole toistaiseksi löydetty. Päivänvalossa uusi yritys, joskin kuuden kilometrin korpirallin ja Nokian taskuluurin suhdetta voisi verrata esimerkiksi siihen kuuluisaan neulaan ja heinäjuttuasiaan.

Jos muuta ratkaisua ei viikonlopun aikana ilmene, pöllin pikkuveljeni vanhan pöheltimen ja siirrätän liittymäni uuteen SIMiin. Puhelimitse minut saanee siis kiinni maanantaista eteenpäin, joskin omat soittoni ulospäin rajoittunevat niihin numeroihin, jotka joko muistan tai saan äkkiseltään nyysittyä kavereiden luureista. (Tämä tiedoksi niille, joita asia jostakin merkillisestä syystä kiinnostaa.)

Lopuksi tekisi tavallaan mieli vuotaa sappea, tulta ja tulikiveä puhelimettomuuden sietämättömyydestä ja koko tapahtuman tolkuttomasta epäonnisuudesta. Vaan hyötyäkös tuosta. Keuhkoaminen jätettäköön suosiolla sellaisiin kriiseihin, jotka edes yrittävät ylittää ärsyynnyskynnyksen.