Mistä johtuu, että useimmiten ne parhaat biisit säveltää ja sovittaa epäkristillisiin vuorokaudenaikoihin tervakahvin ja vitutuksen voimalla? Jos sitä edes tekisi vaikka jotain metallinpaukutusta tai maailmantuskaa tihkuvaa mökärollia, vastaus mahtuisi vielä johonkin järjellä käsitettävään todellisuuskokonaisuuteen. Vaan kun keskellä aamuyötä paperille hahmottuu kepeä duuri-sottiisi maailmaasyleilevän kirkkaalla soinnutuksella, sitä todella voi vain ällistellä harmaan aivoliisterinsä valuma-arvoja.

Taiteellisia klustereita, obligatoja ja bassolinjoja saa hioa päivänvalossa loputtomiin. Soinnut eivät natsaa, stemmat ovat esteristä ja kokonaisuus hajanainen kuin ne kuuluisat Jokisen eväät. Kun sitten lopulta viikon verran myöhässä aikataulusta palaa söherrystensä pariin vihon viimeisenä iltamyöhänä, on biisinkasaus yhtä kinttupolkua kymppiuutisten epätoivosta aamuneljän riemulliseen valaistumiseen.

Jos joku nyt välttämättä haluaa tarjota selitykseksi jotakin tuubaa biisin alitajuisesta prosessoinnista ja kytevästä luomistyöstä, niin älköön. On niin älyn paljon kivempaa mystifioida säveltäminen aggressiiviseksi koskettimien lääppimiseksi keskiyöllä punaviiniä siemaillen ja luovaa boheemiutta uhkuen. Kynttilänvaloa tarvitaan varjostamaan traagisia uurteita artistin kasvoilla.

Tieto oman luovuutensa neroudesta lisää tuskaa.

Pakko on paras muusa.

Se on näköjään niin, että kun tarpeeksi känisee, saattaa lopulta kyllästyttää kanssaihmisensä tekemään täydellisen turhia hankintoja. Vanhempien kototalon läpi pyyhältäessäni mukaan tarttui nimittäin jo joululahjaksi naristu pelimannimuki (edestä, sivulta ja sivulta). Niin sitä voi pieniin asioihin tykästyä kovin. Kiitos äiti. Kiitos isän lompakko.

Samaan aikaan toisaalla pohdiskelen mutkikasta krypto-ongelmaa (ei tikku-ukkosidonnaista).

Sain vihdoin editoitua vuosikurssiyhtyeen livenauhaa levityskelpoiseen kuntoon. Paremman (nolla)sisällön puutteessa päivitettäköön tänne siis satunnaisia mökänäytteitä:

1. Ennen ja nyt (trad. sov. yhtye)
2. Kiikkusuon hambo (säv. H.U. sov. S.K. ja H.U.)
3. Sielunestun polkka/Kaiturin polkka (trad. sov. yhtye)
4. Kaksi polskaa Kokkolasta (trad. sov. A.T. ja yhtye)

Nauhoitettu joskus viime kuussa Kokkolan Corner’sissa yhdellä sälämikillä. Musiikkimasiinana Kouraisu, eli Nelli ja Päivi (viulu), Henna (3-rv. haitari), Anni (nyckeli 1, 2 ja 4, harmooni 3), Sampo (harmooni 1, 2 ja 4, mandoliini 3) ja Paavo (kitara). Soitettu huumorilla ja soveliaasti nauttineena.

“The boards of L’Oreal and The Body Shop are pleased to announce that they have reached agreement on the terms of a recommended cash offer to be made by JPMorgan Cazenove, on behalf of L’Oreal, to acquire the entire issued and to be issued shared capital of The Body Shop. The Offer will be at 300 pence in cash for each The Body Shop Share, which values The Body Shop’s existing issued share capital at approximately £ 652.3 million.” (Lähde)

Jättekiva.

Haluaisin mielelläni ajatella, että kuluneen viikon aikana on ollut niin paljon ihan oikeaa tekemistä, ettei blogaamiselle ole ollut aikaa saatika intoa. Viime viikonloppu kului Tampereella intensiivisen roolipelailun parissa, arki sen jälkeen on taasen ollut soittoa ja juoksemista täynnä. Kuningasajatuksia näppäriksi blogiteksteiksi ei ole varsinaisesti tippunut taivaasta.

Tänään olen siirtynyt Kokkolasta Helsingin kautta Lahteen. Huomenna olisi tarkoitus piipahtaa Mallusjoella, ellei äskettäinen vastoinkäyminen heitä lauantain aikatauluja tyystin romukoppaan.

Tästä pääsemme illan varsinaiseen uutisaiheeseen: hukkasin nimittäin noin kolmisen tuntia takaperin kännykkäni hiihtoladulle (!), eikä sitä sieltä etsinnästä huolimatta ole toistaiseksi löydetty. Päivänvalossa uusi yritys, joskin kuuden kilometrin korpirallin ja Nokian taskuluurin suhdetta voisi verrata esimerkiksi siihen kuuluisaan neulaan ja heinäjuttuasiaan.

Jos muuta ratkaisua ei viikonlopun aikana ilmene, pöllin pikkuveljeni vanhan pöheltimen ja siirrätän liittymäni uuteen SIMiin. Puhelimitse minut saanee siis kiinni maanantaista eteenpäin, joskin omat soittoni ulospäin rajoittunevat niihin numeroihin, jotka joko muistan tai saan äkkiseltään nyysittyä kavereiden luureista. (Tämä tiedoksi niille, joita asia jostakin merkillisestä syystä kiinnostaa.)

Lopuksi tekisi tavallaan mieli vuotaa sappea, tulta ja tulikiveä puhelimettomuuden sietämättömyydestä ja koko tapahtuman tolkuttomasta epäonnisuudesta. Vaan hyötyäkös tuosta. Keuhkoaminen jätettäköön suosiolla sellaisiin kriiseihin, jotka edes yrittävät ylittää ärsyynnyskynnyksen.

klo 13.07 Opettaja aloittaa pedagogiikkaluennon lukemalla runoja, joita osa opiskelijoista on ryhmätyönä kynäillyt edellisellä tunnilla. Runot käsittelevät vuodenaikoja ja ovat sisällöltään muotoa “kesän lämmin aalto kuin maininki rantaan/ valkoinen omenankukka tuoksuu/ juhannuksena mansikkamaitoa puutarhassa“. Opettaja elävöittää tekstiä taidepausseilla ja värisevällä äänellä. Lopetettuaan hän huokaa ja totetaa, että “voi vitsi te olette sitten ihania”. Opettaja on aivan tosissaan.

klo 13.21 Kopioimme kalvoilta vitaalia informaatiota rooleista ryhmätyössä. Opettaja on jakanut roolit neljään pääluokkaan: aktiivinen osallistuja, harkitseva tarkkailija, looginen ajattelija ja kokeileva toteuttaja. Opettaja alleviivaa uudestaan ja uudestaan “siedätyshoidon” merkitystä; tarkkailijaa pitää kannustaa osallistumaan, ajattelijaa vapauttamaan kahlittu mielikuvitus. Jään pohtimaan, minne tästä ylioptimistisesta roolijaosta on tipahtanut kaikille satunnaisryhmille tyypillinen passiivinen siipeilijä.

klo 13.35 Syvennymme kuuntelemaan erään opiskelijan tilitystä siitä, kuinka on kurjaa pitää oppitunteja luokassa, jonka vakituinen opettaja saa raivareita, jos tavaroiden paikkoja on vaihdettu; esimerkiksi muovikukkanen siirretty pöydän kulmalta toiselle. Aiheesta keskustellaan ryhmässä useampi tovi. Asiayhteys luennon varsinaiseen sisältöön jää minulle erittäin hämäräksi.

klo 13.45 Kopioimme kalvotekstiä otsikolla “Toiminnan sosiaalimuoto”. Opettaja antaa esimerkiksi sosiaalimuodosta sen, että monet ihmiset luontaisesti istuvat luentotilassa aina samoilla paikoilla. Aihe etenee tästä useiden opiskelijoiden kertomuksiin siitä, missä kohtaa luentotilaa he tykkäävät istua ja miksi.

klo 14.09 Kalvolla näemme kaavioita “oppimisen aktivoinnista” ja “vireystilan säilyttämisestä”. Keskustelemme oppimista tukevasta vireystasosta ja sen ylläpitämisestä. Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulemme siihen tulokseen, että jos asioita ei aina tee tismalleen samalla tavalla, säilyy vireystila valppaampana.

klo 14.18 “Tietojen ja taitojen oppiminen ei koskaan ole vain yksilön henkilökohtainen asia. Yksilön osaamisen tulee palvella yhteisöllisyyttä ja näkyä käytännön elämässä.” Siis anteeksi mitä?

(Ilmeisesti sitä, että jos haluaa ottaa vaikka viulutunteja, täytyy myös osallistua orkesteritoimintaan, koska opetussuunnitelmassa lukee niin.)

klo 14.28 Kahvipaussi.

klo 14.50 “Palaute - oppilaalle vai opettajalle, ystävä vai vihollinen?” Mietin kovasti, millaista palautetta mieleni tekisi antaa tästä aikani hyötykäytöstä.

Lopputunnin ajan keskityn nuotintamaan muuatta polyrytmistä tanssimelodiaa ulkomuistista. Havahdun klo 15.27 opettajan lopetellessa tuntia ja ilmoittaessa pirteästi, että viikon päästä käsitellään sitten leikkejä ja ryhmäytymistä.

Samainen opettaja jaksaa alituiseen muistuttaa meitä siitä, kuinka monta tuhatta euroa meidän jokaisen pedagoginen koulutus valtiolle maksaa. Olisikohan sitä jokin päivä tarpeeksi munaa todeta takaisin, mitä kaikkea mielekkäämpää koulutuksellista käyttöä keksisin muutamalle kymmenelle kilolle verorahoja?

Olen jo pariin otteeseen yrittänyt aloittaa raportin Talvifolkista ja etenkin Väsenin uskomattomasta kamutyöpajasta. Näille aloituksille on molemmille käynyt kovin kurjasti - ensimmäinen venyi ja vanui ja lopahti, toinen kuulosti uudemmalla lukemisella sisällöttömältä fani-vouhotukselta, eikä etenkään ollut yhtään hauska tai mielenkiintoinen. Lopulta erittelin ajatuksiani seuraavaan formaattiin:

Mitä ja missä?
Väsenin kansanmusiikki-työpaja Haapaveden Talvifolk-festivaaleilla.

Ketkä?
Olov Johansson (nyckelharpa, kontrabassharpa), Mikael Marin (violino grande) ja Roger Tallroth (12-kl. kitara) sekä kahdeksan kurssilaista (kolme kitaraa, akustinen basso, kolme viulua ja nyckelharpa).

Miten?
Puolentoista päivän intensiiviperiodissa suoritettu ruumiinavaus polskateoksiin Hasse A’s ja Glada polskan. Kinkkistä rytmiikkaa, aivojumppaa stemmojen ja komppivariaatioiden ihmeellisessä maailmassa, oivalluksia, korkeita rimoja, hyvää tunnelmaa, virtuoottisia korvankääntötemppuja, maagisia bassolinjoja ja hillitöntä leukailua. Ja niin joo, mitkä nuotit?

Mitä siitä opimme?
Että jousiaksentin täytyy purra kuin käärmeen.
Että triolipolskaa ajetaan kuin polkupyörää.
Että tilanteessa kuin tilanteessa täytyy muistaa kytätä bändikaverin jalkoja.
Että perverssin rytmiikan voi aina haudata poppisointuihin.

Kohokohta nro 1:
Olovilta saatu nyckelharpaopastus ja korvaamaton nippelitieto soittimeni kunnosta, huollosta, virityksestä ja soittotekniikasta. Sisälsi myös pitkällisen keskustelun erisorttisista musiikkiopinahjoista Ruotsissa.

Kohokohta nro 2:
Sampon, minun ja kahden muun opiskelijan rouhea backstage-jami Väsenin kanssa sunnuntain puolella aamuyöstä. Kun rakennuksen sulkeutuessa meitä pyydettiin ystävällisesti poistumaan, totesi Roger tyynesti kitaransa takaa haluavansa nähdä, kuinka Väsen kannetaan ulos keikkapaikalta. Soitanta jatkui puolisen tuntia, kunnes järjestysmiehet antoivat ymmärtää, että mainittu kantamispiste oli uhkaavan lähellä.

Kohokohta nro 3:
Väsenin pääkeikka perjantai-iltana. Istuttiin, huokailtiin, hymyiltiin tyhminä, huudettiin lujaa, pompittiin ja tömistettiin lattiaa. Flodens död, Kapten Kapsyl, Josefins dopvals ja Slängpolska efter Byss-Calle.

Miltä se kuulosti?
Maailmankiertuetta odotellessa Väsen ja Intro-Pojat ylpeänä esittävät:

Hasse A’s

(Ääninäytteet julkaistu luvan kanssa. Ken niitä ympäriinsä levittää, mörökölli hänet vieköön.)