Yksi luovan työn nilkeimpiä kynnyksiä on oppia tajuamaan, koska on tehnyt tarpeeksi. Koska ei enää kannata treenata lisää, koska ei enää tarvitse muuttaa sovitusta vielä vähän, koska ei enää saa hioa enempää kohta jo särmättömäksi jauhettua improa. Oppi tuntuu kolkuttelevan etenkin allekirjoitanutta alvariinsa kantapäähän, toistaiseksi kuitenkin aivan liian hellillä lyömäaseilla.

Viimeiset kolme päivää olen hinkannut biisejä Tukholman nauhaa varten. Koska olin todella fiksu, en selkeästi alusta asti päättänyt, mitkä kappaleet lopulliselle demolle tulevat, vaan lämmittelin vähän sitä sun tätä ajatellen, että on sitten mistä valita. Lopputuloksena oli kaksi migreeniä ja yksi hermoromahdus.

Ja paljonpa hyötyä siitä oli. Loppujen lopuksi CD:lle paloivat versiot parista ensimmäisestä nauhoitussessiosta, siis niistä, joissa olin vielä tajuissani ja motoriikka oli yhteistyöhaluinen. Vaikka en versioihin täysin tyytyväinen olekaan, täytyy rehellisyyden nimissä myöntää, että tällä aikataululla ja annetuilla vaatimuksilla en kovin paljon parempaan olisi kyennyt. Kupruja voi paikkailla vaikka ykköstutkinnossa.

Ja retosteltavaksi ne on laitettava:

1. Fasten (koska siinä on trioleita ja fiilistelyä)
2. Varpunen (koska siinä on speediä ja räyhää)
3. Vals efter Byss-Calle (koska se on yksi niitä harvoja standardeiksi luettavia tekniikka-ansoja, jotka edes etäisesti hallitsen)

Raidalla kolme avustavat Lin (sello) ja Päivi (viulu), sovitus omakätistä laatutyötä.

Tää lähtis nyt syömään tonnin jääpelöä.