Erään pukuleikkiseuran keskustelupalstalla on jälleen lähtenyt mopo käsistä sellaisella ylinopeudella, että sappea tekee mieli vuotaa blogiin asti.

Ei riittänyt se, että nostettiin metakka siitä, että on väärin ja epäreilua päästää muusikoita ilmaiseksi tapahtumiin keikalle - vapaaehtoistyöstä ei makseta, ei edes taiteellisesta työstä, ja se että muusikko maksaa itse viulunsa (ja kantaa sen paikalle), on vain tasapuolista niitä muita vapaaehtoistyöläisiä kohtaan. Ei riittänyt sekään, että tämän jälkeen nostettiin pöydälle se “tosiseikka”, että oikeastaan ne muusikot eivät siellä juhlissa ole edes yleisön iloksi soittaneet, kunhan vaan ovat keskenänsä jamittaneet eivätkä suinkaan jukeboksina luukuttaneet kaikkea sitä, mitä humalaiset mukanajoikaajat ovat älynneet pyytää. Ennenkin on ilmaiseksi soitettu nokkahuilulla kolmea branlea koko ilta ja nämä ammattimuusikot ne vaan tekee mitä lystää ja vielä rahaa ja etuuksia siitä tahtovat, mokomat snobit ja verenimijät.

Lopullinen naulojen naputtelu ärsyynnysarkkuun alkoi pyydetystä ohjeistuksesta uuden tapahtumiin sopivan laulumateriaalin etsimiseksi. Kävi nimittäin siten, että erehdyin toteamaan, että Hedningarnan ja Värttinän ohjelmistoa ei noin kokonaisvaltaisesti voi pitää kauhean keskiaikaisena ja että oikeastaan kyseisten pumppujen kipaleiden veivaamista voisi jopa tapahtumissa välttää. Tämän emämokan jälkeen tuli minusta ilonpilaajan lisäksi suvaitsematon nipottaja, joka vaatii mahdottomia lauluintoiselta riviharrastajalta. Sillä kyllähän sitä pitää keskiaikabileissä saada laulaa vaikka Elvistä, jos se tarpeeksi monen mielestä on kivaa. Ja ittekin soititte sitäpaitti polskaa.

Otsasuonissa tykyttää ja pinnan huumorikierteet on ruuvattu loppuun. On hankala nähdä yhtään tasan ainutta syytä mennä pukuleikkimusisoimaan enää koskaan hemmetin ikinä. (Todennäköisesti kuitenkin menen. Sillä tavalla pahasti sitä saattaa harrastuksiinsa haksahtaa.)

Lin otti ja avautui samaisesta aiheesta toisaalla . Katsotaan, mihin myrkkysoppa päättää hautua.

Sunnuntaina vierailin Heurekan musiikkinäyttelyssä. Kivaa oli siellä puuhastella mitä moninaisimpien härpättimien ja vitkuttimien kanssa. Älyhanskoilla soiva ilmakitara oli veikeä, samoin useampi äänivallia lääppimällä tai naputtamalla tuottava elektroniikkasoitin. Ehdoton suosikki oli kuitenkin masiina, jolla saattoi tutkiskella erilaisten akustisten soitinten ylä-äänisarjoja. Seuralaisella riitti hymyiltävää lapsellisille innolleni pilkkoa tasaisia näyteääniä osaääniin ja hihkua havainnoille. Musikaallisuustestissäkin pärjäsin, vaikken puhelimen soittoääntä sijoittanutkaan täysin kohdalleen.

Kokkolaan taannuttiin vasta maanantaina iltamyöhään. Touhuilua on sittemmin leimannut parikin eri hässäkää; ensinnäkin norjalaisen Ånon Ekelandin opetusvierailu ja toisekseen parhaillaan kuluva Kokkolan Talviharmonikka -viikko.

Ensimmäinen hässäkkä on realisoitunut luentoina ja soittotunteina. Halling-rytmiikka kuulostaa yhtä hämärältä kuin ennenkin, mutta ainakin tällä kertaa sitä on päässyt testailemaan oikein yksityisopastuksessa. Se, mikä jäi tajuamatta, on turvallisesti narutettu discille.

Toisen hässäkän mainingeissa esiinnymme itse huomenissa Corner’sissa, perjantaina taas on tarjolla ilmainen pääsy kuulemaan Johanna Juholaa ja Pekka Kuusistoa, sekä Kimmo Pohjosen Klusteria.

Asunnossa suursiivotaan jo toista vuorokautta. Kolmen kulkurimuusikon (Sampo lasketaan asukiksi) ja kahden terroristikissan talous on viime viikkoina repsahtanut varsinaiseksi kaaoksen keskittymäksi. Kissankarvoja on joka paikassa pakastinta myöten ja eteisessä on pahimmillaan saanut pomppia kuuden eri soitinkotelon ylitse päästäkseen sisälle. Oppilaanikin ovat kuulleet vähintään pari tusinaa kertaa vitsin ulko-ovelta pianohuoneeseen johtavasta kahdeksan metrin esteradasta.

Raivausoperaatio on kuitenkin ollut menestyksekäs. Jokaisesta huoneesta on vahvoista ennakkoepäilyistä huolimatta löydetty pitkään hukassa ollut lattia ja jopa kylppärissä passaa tepsutella sukat jalassa, kiitos Linin uhrautuneen jynssäyksen. Vielä pitäisi näyttää moppia makuuhuoneen lattialle, sen jälkeen voisi palkita itsensä siiderillä ja töllöttiminen hupikuvilla.

Helsingissä odottaa kovasti mukavan oloinen viikonloppu. Sinne käy riento huomenna.

Deadwoodin tämäniltainen jakso yllytti sohvaosaston kiivaaseen väittelyyn viritystasoista.

[Enpäs sano kenen, koska se saattaisi spoilata jotakuta] hautajaisissa veisattua virttä komppasi akustinen kitara ja viulumelodia. Sampo kuunteli viisua pari sointua ja ilmoitti hymyillen, että ovatpa nokkelan autenttisesti virittäneet ohi standardin viritystason - A ei kyllä tasan tarkkaan ole siellä missä pitäisi. Hetken arvioinin jälkeen totesin itsekin, että sävellaji yritti selvästi olla F-duuri, mutta etenkin kitaran sointi kuulosti väärältä.

Mainostauolla hain viulukotelosta ääniraudan asian vahvistamiseksi. Virren skaalan ykkönen vaikutti mieleen jääneen kuulokuvan mukaan osuvan piirun verran F:n alapuolelle. Julistin testituloksen Sampolle, joka pari minuuttia aiemmin oli veikannut viritystä pikemminkin ylävireiseksi.

Meiltä kului kokonaisia minuutteja tajuta kiistan älyttömyys - kymmenen minuuttia sitten soinut säveltaso ei hyminällä mieleen muistu. Onneksemme teemaan kuitenkin palattiin vielä; virren instrumentaaliosuutta käytettiin taustamusiikkina juuri ennen lopputekstejä. Nyt päästiin raudan A:ta vertaamaan suoraan melodian päälle ja yhteistuumin todettiin sävelmän jäävän aavistuksen F:n alapuolelle. Hetkeä myöhemmin todettiin koko säveltasosta käydyn debaatin olevan kertakaikkisen friikkiä.

Räyhäämisen älyttömyyden kruunaa friikkeyden lisäksi se pikkiriikkinen, jälkeenpäin muistettu yksityiskohta, että Jenkkilässä viritetään kaikki standardina kaksi hertsiä eurooppalaisen viritystason alapuolelle.

(”Kaksi hertsiä!”, te ajattelette. Ne ovat kuulkaa tärkeät kaksi hertsiä. Niiden ansiosta voi osoittaa sävelkorvansa tarkkuuden hymyilemällä tv-sarjojen taustamusiikin viritystasolle. Sellaista se nähkääs kaameimmillaan on, se ammattiylpeys.)

Sunnuntaina pelattiin Tampereella jälleen Fading Sunsia. Marraskuun loppupuolen jälkeen jumissa ollut kampanja vieri alkujähmeyden jälkeen käyntiin kumipallon raivolla.

Hahmojen uudeksi leikkikentäksi Dugi rakensi sokkeloisen bunkkeripalatsin keskellä pimeää ja kosteaa Severuksen viidakkoa. Illan mittaan hiekkalaatikolla nähtiin muutama kovasti herkullinen NPC sekä varsin uskottavaa sosiodraamaa. Henkilökohtaiseksi riemastuksekseni sotkettiin juonikuvioon vihdon jo kampanjan alkupuolella tilattu ja luvattu Yoda-persoona, joka pelottavalla tehokkuudella tylytti psi-voimillaan pelleilevään teinihahmooni hieman soveliasta kuria ja järjestystä.

Tampereelta tarttuivat mukaan myös Playltä Moiran suosiollisella avustuksella hyllyyni tilatut DVD:t Tipping the Velvet ja Secretary. Kun kuvat yhdistää viime viikon kahteen ale-löytöön Valmont ja Priscilla, Queen of the Desert, voisi laskelmoida miellyttävän sähköisen silmäkarkin riittävän useammallekin illalle.

Tänään asunnon töllöttimessä pyörii kuitenkin vihdoinkin levyillä lainaan saatu Firefly.

Yksi luovan työn nilkeimpiä kynnyksiä on oppia tajuamaan, koska on tehnyt tarpeeksi. Koska ei enää kannata treenata lisää, koska ei enää tarvitse muuttaa sovitusta vielä vähän, koska ei enää saa hioa enempää kohta jo särmättömäksi jauhettua improa. Oppi tuntuu kolkuttelevan etenkin allekirjoitanutta alvariinsa kantapäähän, toistaiseksi kuitenkin aivan liian hellillä lyömäaseilla.

Viimeiset kolme päivää olen hinkannut biisejä Tukholman nauhaa varten. Koska olin todella fiksu, en selkeästi alusta asti päättänyt, mitkä kappaleet lopulliselle demolle tulevat, vaan lämmittelin vähän sitä sun tätä ajatellen, että on sitten mistä valita. Lopputuloksena oli kaksi migreeniä ja yksi hermoromahdus.

Ja paljonpa hyötyä siitä oli. Loppujen lopuksi CD:lle paloivat versiot parista ensimmäisestä nauhoitussessiosta, siis niistä, joissa olin vielä tajuissani ja motoriikka oli yhteistyöhaluinen. Vaikka en versioihin täysin tyytyväinen olekaan, täytyy rehellisyyden nimissä myöntää, että tällä aikataululla ja annetuilla vaatimuksilla en kovin paljon parempaan olisi kyennyt. Kupruja voi paikkailla vaikka ykköstutkinnossa.

Ja retosteltavaksi ne on laitettava:

1. Fasten (koska siinä on trioleita ja fiilistelyä)
2. Varpunen (koska siinä on speediä ja räyhää)
3. Vals efter Byss-Calle (koska se on yksi niitä harvoja standardeiksi luettavia tekniikka-ansoja, jotka edes etäisesti hallitsen)

Raidalla kolme avustavat Lin (sello) ja Päivi (viulu), sovitus omakätistä laatutyötä.

Tää lähtis nyt syömään tonnin jääpelöä.

Viikonloppuna osallistuin viidensiin häihin tuttavapiirissä alle vuoden sisällä. Huomaan perheenrakennusvietin kolistelevan kattiloita myös omassa päänsisäisessä tupakeittiössä - vaan onneksi terve järki osaa vielä harata täysillä vastaan. Mihinkäs sitä tästä ilman miestä, ammattia ja varsinkaan mitään oikeaa kiirettä. Rymytä voisi vielä muutaman vuoden, esimerkiksi nyt vaikka sinne Ruotsiin.

Takaisin Kokkolassa löysin itseni työsumasta. Ala-Könni-Opiston kotisivujen olisi pitänyt valmistua jo tammikuun puolella, tosin materiaali tuli myöhässä ja sitten kone oli rikki. Nyt, kun sivuilla olisi superlatiivisen kiire verkottua, pitäisi samaan aikaan raapustella pari ruotsin ainetta ja tehdä törkeä kasa sävellyksen harjoitustehtäviä. Kuolonlinja viime viikolla.

Ylimääräisenä pikku yllätyksenä kuulin tänään, että minulla on tasan perjantaihin asti aikaa tuottaa demonauha Tukholmaan lähetettäväksi. Vaikka materiaalia ei tarvita kuin vartin verran, hurahtanee nauhoituspuuhiin usea miestyötunti. Ennalta ei tietenkään ole valmiina mitään tehtävänannon täyttävää tai riittävän pätevää.

Minidiscin USB-kaapeli unohtui Helsinkiin. Toivon hartaasti sen postittuvan tänne pikavilinää; muuten harmaantuu demon säädössä ihan liian monta hiusta.