EKry:n taannoisten bakkanaalien piristykseksi junailimme paikalle ekstra-annoksen hovijuonittelua.

Kädenväännön kohteeksi osui historiallisista syistä Ahvenanmaan saaristo, jonka omistusoikeudesta ovat Nordriken ja Louhenkajo kinastelleet vähintäänkin haman ikuisuuden. Sittemmin kiistaan sotkeutui myös palkka-armeija Sotanorsut epämääräisine veronkantoyrityksineen ja ennen kaikkea asiattomine lahjuksineen Rooman paaville.

Loka valuu alaspäin. Kuningas oli kiinnostunut saaristonsa menetyksestä, paavi väärennetyistä kauppakirjoista ja paronitar mystisesti kasvaneista verotuloista. Ketjun päässä kökkivät Sotanorsut autuaan tietämättöminä tulevasta mutakylvystä.

Paronillisen väännön ja höykytyksen jälkeen norsulauma päätyi tiskareiksi. Perään iskimme vielä paavin legaatilla, joka hänelle ylhäältä suoduin valtuuksin poisti soturit seurakuntayhteyden piiristä, kunnes lahjuskandaali on asianmukaisesti sovitettu.

Kyseinen pannabulla on nyt yleisön pyynnöstä dokumentoitu myös verkkoon.

…en havainnut, että mitä tulee outojen tapojen pakkouteluun, Dugi ehti ensin. Meemiin on kuitenkin vastattu, joten luulen kaikkien osapuolten saaneen eränsä tilattua viihdettä.

Ensi kerralla näkyvimmin haastein.

Puolivillaisesti esitetyn kansanmusiikin kuuntelu voi eittämättä olla pakonomaisia kiemurteluliikkeitä aiheuttava kokemus. Se ei kuitenkaan ole mitään verrattuna puolivillaisesti esitetyn klassisen musiikin kuuntelun aiheuttamaan mahatyrään ja korvatulehdukseen.

Pakenimme eilen kesken laalaa-kurssin seuraamaan klassisen puolen opiskelijoiden esittämää barokkiresitaalia koulun konserttisaliin. Kyseessä oli ilmeisesti jonkinlainen tutkinto tai välinäyte, jossa kaksi nuorta sopraanoa esiintyi pianon ja viulun säestyksellä. Monistuspaperista taiteltu ohjelma oli syönyt kolme Purcellia, neljä Händeliä ja yhden Scarlattin.

Tilaisuus oli alusta asti jollakin tapaa tahattoman koominen. Iltapuvuissa patsastelevat solistit ravasivat joka numeron välissä takahuoneessa, kumartelivat, hymyilivät, kanniskelivat nuottitelineitä ja elehtivät viehkeästi käsillään laulaessaan. Koko spektaakkeli olisi sellaisenaan voinut olla osa janeaustenlaista seurapiiridraamaa. Mielikuvayhteyttä neiti Mary Bennetin korviahiveleviin musiikillisiin ekshibitioihin oli hyvin hankala välttää.

Toinen sopraanoista lauloi ihan mukiinmenevästi. Toinen valitettavasti ei. Takarivissä kököttävä kansanmuusikkorivistömme vilkuili kelloja ja kengänkärkiä ja ohjelmalehtisiä. Eikä varmasti yhtään hihittänyt.

Konsertin loppupuolella erehdyin hetkeksi kuulostelemaan englanninkielisiä puolituttuja lyriikoita. Vaan mitä ihmettä - “Brian sings”, “Turn the rice”? Tarkastelin lähemmin runoutta ohjelmalehtisestä ja mysteeri ratkesi: “A triumph sings”, “Turn your eyes”. Selailuani tarkkaileva vierustoveri virnuili salaliittolaisesti ja kysyi, että “lauletaanko seuraava mukana”.

Konsertin loputtua palasimme laalaa-kurssillemme suuresti huvitettuina.

(Sittemmin tulin ajatelleeksi, että nämäkin muusikot ennemmin tai myöhemmin valmistuvat. Heistä tulee laulunopettajia, jotka työllistyvät toisiin musiikkioppilaitoksiin, jossa voivat jakaa tietämystään barokin laulutyyleistä toisille opiskelijoille, jotka ennemmin tai myöhemmin valmistuvat ja työllistyvät taas uusiin musiikkioppilaitoksiin.

Päätä alkoi kivistää. Ainakin kamupuolella tähdätään selkeästi instrumentin monipuoliseen hallintaan ja vapaaseen, luovaan ilmaisuun. Jos siinä sivussa joutuu soittamaan vähän polkkaa, en valita. Eipä ainakaan tarvitse treenatessaan pissiä ihan jokaisen historiallisen mestarisäveltäjän kukkaruukkuun.)

Ehti se rutto sitten tähänkin syrjäkylään. LL otti ja haastoi minut osallistumaan Blogistanian viimeaikaiseen suosikkimeemiin oudoista tavoista ja tottumuksissa. Täältä linkoaa:

1. Herätyskello - Kun laitan illalla kännykän herätyksen päälle, tarkistan usein kolmeen neljään kertaan, että herätys todella on päällä ja aika on oikein. Joskus herään suorittamaan neuroositarkistusta keskellä yötä - etenkin aamulla juuri ennen kukonlaulua, kun en suostu uskomaan, ettei kellon todella vielä olisi pitänyt soida. (Kellon lopulta soidessa tapaan sitten hakata torkkuhälytystä, kunnes on absoluuttisen pakko nousta.)

2. Mutina - Mutisen kävellessäni paikasta toiseen. Useimmiten kertailen laulujen sanoja tai harjoittelen tai suunnittelen jotain tulevaa suullista tai kirjallista esitystä; keikkajuontoja, esittelytekstejä, sähköposteja, blogientryjä. Aika-ajoin hion myös fiktiivisiä mono- ja dialogeja, jotka on usein suunnattu henkilöille, joille tuskin tosielämässä koskaan menisin moisia asioita sanomaan tai tunnustamaan. Viime talvena rypiessäni ojanpohjalla saatoin käyttää tuntikausia ryöpyttämällä seinille rikinkatkua, jota en voinut aitojen asianosaisten niskaan kaataa. Hyvä niin.

3. Kahvi - En lähes koskaan juo kahvikuppia tyhjäksi. Joko hörpin nestettä liian hitaasti tai unohdan kupin muuten vain jäähtymään näppiksen viereen tai pianon päälle. Kylmät jämät kaadat viemäriin. Jos pannussa edelleen on kahvia, kaadan uuden kupillisen, jonka kohtalo on useimmiten sama kuin ensimmäisen.

4. Muistiinpanot ja nuotinnos - Käytän luentomuistiinpanojen tekemiseen punaista ja mustaa tekstaustussia. Jos minulla ei ole kyseisiä kyniä mukana luennolla, jätän mieluummin muistiinpanot tekemättä ja kopioin myöhemmin joltakulta muulta. Myös paperin pitää olla oikeanlaista. Nuotteja puolestaan luonnostelen pehmeällä lyijykynällä ja lopuksi kirjoitan biisit puhtaaksi mustalla tai sinisellä tussilla. En koskaan yliviivaa tai suttaa mitään, vaan käytän korjauslakkaa tai teen uuden sivun. (Mikä on aika sairasta ottaen huomioon, kuinka kaamea käsiala minulla on.)

(Nuotinkirjoituslyijykyninä suosin muuten sellaisia pelimannitikku-ukko -kuvioituja tekeleitä, joita saa ostaa Lahdesta Sibeliustalon myymälästä. Hamstraan niitä aina käydessäni konsertissa ja olen hankkinut myös saman sarjan terottimen ja pyyhekumeja. Joululahjaksi toivoin matchaavaa kahvimukia, mutten saanut. Se vasta oli katkeraa se.)

5. Liinavaatekaappi - Vaikka vaatekaappini tuntuu monasti sijaitsevan makuuhuoneen lattialla, pidän liinavaatteet, verhot ja pöytäliinat ojennuksessa, josta pedantti isotätikin voisi olla ylpeä. Jokaisella kaappiin kuuluvalla artikkelilla on oma oikea taittelu- ja pinoamistapa. Tyynyliinat ja keittiöpyyhkeet silitetään, taitellaan ja taitokset silitetään erikseen. Pellavaliinat rullataan ja silitetään vasta ennen käyttöä. Pussilakanat ja kylpypyyhkeet pinotaan pareittain, aina samanlaiset päällekkäin. Hienostelun kruunaa lakanapinon päälle asetettava tuoksuva laventelipussi. (Tällainen rättihifismi toki maksaa itsensä takaisin ja hivelee käyttäjänsä hedonistisia taipumuksia aina lakananvaihtopäivinä.)

Tämän meemin sääntöihin kuuluu heittää se viiden muun henkilön riesaksi. En oikein keksi ketään, joka ei olisi jo vastannut tai kieltäytynyt vastaamasta, paitsi ehkä joitain blogittomia heittiöitä, joilla on varsin epäreilu immuniteetti outouksiensa tonkimista vastaan. Jääköön taudin levitys osaltani tähän. Vastatkoon he kutka paljastelusta tykkäävät.

eli tragikoominen melodraama väkijuomienvallan väärinkäytöstä

Sattuipa kerran eräässä pukuleikkiseurassa, että kesken vilkkaan illanvieton kävi kaksi hilpeää juhlijaa keskenänsä tukkanuottasille. Se oli tuo pitkälettinen ja kipakka Nikkarin Kerttu kun otti nokkaansa äijien hakkailusta ja päätti riepottaa pahinta syntistä oikein hiuksista pitäen ja lopuksi kalloon mojovan kuhmun kalauttaen. Siitäpä kuitenkaan ei kyseinen Sepänsälli pitänyt ja kämmenellä sitten heilautti Kerttua poskelle jotta läiskähti.

Kerttu ei tapahtumaa noin vain villaisella painanut. Pian kulki suusta suuhun huhu ilkeästä tappeluksesta, jossa Sepänsälli oli vailla syytä ja aihetta kajonnut kanssaan nätisti rupatelleeseen Kerttuun. Kertun järkytyksen jakoivat monet ja kyökin suojissa vuodatettiin monia katkeria sanoja tällaisen väkivallanteon ehdottomasta vääryydestä.

Järkyttynyt se oli Sepänsällikin ja kovasti pahoittanut mielensä Kertun tuimasta käytöksestä ja päällensä satavista uhmasanoista. Useita tuoppeja kumottiin puolin jos toisinkin ja taidettiin sitä halkopinollakin käydä sillä paremmalla pullolla voimia keräilemässä.

Vaikka uudempia rähinöitä ei niissä hypyissä nähtykään, oli pitokansalle selvää, että likaista jälkipyykkiä tässä vielä pestäisiin. Eipä ollut yllätys suuri, kun paikallislehden yleisönosastolla heti seuraavana arkena julkaistiin Kertun huolestunut kysely, jossa päiviteltiin pukuleikkiseuran höllennyttä kuria ja vaadittiin väkivallantekijöille - menneille ja tuleville - ansion mukaisia rangaistuksia.

Seurannut kirjetulva oli siinä määrin melkoinen, että päätoimittajan pyynnöstä siirrettiin asian lähempi tarkastelu pukuleikkiseuran yhteiselle ilmoitustaululle. Sinne ilmeistyikin luettavaksi raapustusta jos minkä laista, eivätkä kaikki suinkaan Kertun kantaa asiassa ottaneet - olihan tyttö itse tappelun aloittanut ja Sepänsällin päänuppiin todistajien läsnäollessä kiinni hyökännyt. Yhtä syyllisiä olivat molemmat osapuolet ja siihen pitäisi Kertunkin tyytymän, etenkin, kun oli itsekin tiemmä halkopinolla ehtinyt illan mittaan juosta kuntoaan kohottomassa kerran jos toisenkin.

Vaan nytpä hermostui ilmoitustaulusta vastaava sihteeri ja totesi, ettei toki tällä tavalla saanut koko asiaa Kertun niskaan kaataa eikä muutoinkaan yksityishenkilön persoonaa julkisesti solvata. Hän kirjoitti itse ilmoitustaululle kauniin kirjeen, jossa kehotti tiukkasanaisimpia arvostelijoita pyytämään anteeksi asiatonta haukkua ja muidenkin kertovan Kertusta nättejäkin asioita. Sillä kyllähän kaikki toki tiesivät tytön oikein mukavaksi ja noin keskimäärin hyväkäytöksiseksikin, mitä nyt hypyissä vähän ottaneena vilkkaaksi tarinoinnissaan.

Mitä sihteerille vastattiin, jäi monille hämärän peittoon. Vain vähän myöhemmin sen sijaan kuultiin, että ilmoitustaulu oli paikaltaan tyystin hävinnyt! Kun taulu lopulta ilmestyi takaisin seinälleen, oli siellä sihteerin tuima viesti, jossa hän totesi kirjoittelun menneen sellaisiin liiallisuuksiin, että oli nähnyt paremmaksi ottaa alas ja polttaa jok’ ikisen Kerttua ja Sepänsälliä ja kyseisiä hyppyjä käsittelevän lappusen. Tästä edespäin olisi kaikenlainen asiaan liittyvä kirjoittelu tauluun ehdottoman kiellettyä.

Moni jäi tapauksesta ymmälleen. Tiettävästi ei kukaan ole ottanut asiakseen katsoa, josko jatkotoimenpiteisiin tapauksen johdosta tulisi ryhtyä. Kerttu on lehteen kirjoitettuaan pysynyt jutusta hiljakseen ja Sepänsälli ei uteluihin vastaukseksi murahdakaan.

Sillä välin on paikallislehdessä ehditty julkaista jo uusi ja entistä komeampi mainos pukuleikkiseuran tulevista kevätkarkeloista.

Kokkolassa on kylmää ja tuulista. Ennen kaikkea tuulista.

Tämä tarkoittaa sitä, että makuuhuoneeni joskus 1930-luvulla asennettu ikkuna vinkuu, paukkuu ja vetää kuin savolainen ladonovi. Tietokonetta nakuttelisi kovasti mielellään rukkaset kädessä.

Minulla ei ole mitään viileää sisäilmaa vastaan. Paukkupakkasistakin selvisin villasaalilla ja pörrötossuilla. Vaan jatkuva veto yöaikaan on ankeaa.

Tilauksessa sängynlämmitin. (Tai ylimääräinen kierros ikkunateippiä, miten vaan.)

On silkkaa paradoksia olla ajattelematta asiaa, jota ei saisi. Seurauksena hermostuu joko siitä, että ajattelee tai sitten siitä, ettei voi olla ajattelematta. Häviö-häviö.

Dempatun syväanalyysin kohteena on viehtymykseni saippuakupliin. Ne ovat kivoja siksi, että ovat nättejä ja poksahtavat ajallaan. Ne ovat vaarallisia siksi, että ovat nättejä ja poksahtavat ajallaan. Väliajalla ne kelluvat.

Kelluminen epätodellinen, aistivapaa tila. Joillekin se aiheuttaa pahoinvointia. Itse liu’un liiankin mielelläni todellisuuspaon autuaaseen vapaamatkaan. Jälkeenpäin on arkielämä vähintäänkin yhtä kömpelöä kuin pystyyn kapuaminen kylpyammeesta intensiivisen lojumisen jäljiltä.

Yöllä unohtuu tuijottamaan katon himmeitä fosforitähtiä ja kädet etsivät koskettimia pussilakanan reunalta. Lähipäivinä palaa viivastoa, lyijykynä ja lopuksi pinna.

Niinä toisina hetkinä hymyilee seinille ja itselleen.

Stereoissa tunnelmoi Tsuumin Tango Private.