Tänään olen tullut toden teolla imaistuksi siihen satunnaiskenttään, joka myös jouluhäslingin nimellä tunnetaan.

Aamulla heräilin väsäilemään joululahjalevyjä, joiden jo viikko sitten luvattu editointi oli armottoman vaiheessa. Valmistuivat levyt lopulta, vaikken erityisempiä kansilehtisiä ehtinyt tulostella. Puolen päivän jälkeen potkin pikkuveljeni ylös vällyjen alta julmankylmään pakkassäähän, jossa renkaat mutkssa viistäen huristelimme keskustaan isovanhempien joulusiivoa tekemään. Juhon tomuttaessa noin tonnin mattoja hinkkasin vuoden pölykertymiä kymmenistä koriste-esineistä, lasimaljakoista, hilavitkuttimista ja namiskuukkeleista, joita vanhoilla ihmisillä tapaa olla hyllyntäytteenä. Lattiat imuroitiin ja pestiin, kansallisarkiston kokoinen sanomalehtikertymä kiikutettiin paperinkeräykseen. Lopuksi syötiin perunakiusausta ja lettuja.

Siivousurakasta sännättiin serkun uutuuttaan kiiltävään rivitalounelmaan juomaan glögiä ja lässyttämään yksivuotiaalle jälkikasvulle. Joulupuuron hautuessa tuijotettiin toisella silmällä töllöstä Kauniita ja rohkeita, jossa Joku Tyyppi uhkaili aseella Jotain Toista Tyyppiä, mikä tietenkin oli hirveän jännää - ainakin mummin mielestä, joka hermostui suuresti, kun osa läsnäolijoista olisi halunnut sulkea television. Tätä neuvottelua jouduttiin jatkamaan tovi jos toinenkin, koska mummin kuulolaite oli hukassa.

Loppuillan harhailin ostoskeskuksen vilkkuvalomaassa jingleä kuunnellen ja lahjatärppejä metsästäen. Pakettien valikointi lähisuvulle on aina yhtä lystiä puuhaa ja muovienkeleiden, suklaarasioiden, alekirjakasojen, glitteröityjen kynttilöiden ja pörrösukkien keskelle hautautuneena tulinkin jälleen muistaneeksi muutamia tosiseikkoja antamisen ilosta, joulumielestä ja sen sellaisesta ylevästä.

On siis hanget korkeat, kattilat täynnä ja pukki joka ostarin ovella kolkuttelemassa. Että tule vaan joulu kultainen ja ole ihmeessä äkkiä ohitse.