Kun kokee joutuneensa Suuren Vääryyden uhriksi on hirveän mukava vetää peitto korviin ja rallatella siellä pimeässä lämpimässä pesässä itselleen, että olen oikeasti oikeassa, oikeassa, oikeassa, laadilaa. Kun pikkuhiljaa uskaltaa suunnata nenänsä takaisin tosimaailmaa nuuhkimaan, muistaa aina pakata peiton reppuun akuutteja hätätilanteita varten. Koska tässä asiassa olen oikeassa ja jos muut eivät usko, peitto kyllä ymmärtää.

Peittoon kiintyy. Siihen alkaa uskoa ihan tosissaan ja sen pehmeyteen on hyvä hukuttaa pahimmat katkeruuden myrkkyjäämät. Sitten kun uskoo tarpeeksi lujasti, ei enää tarvitse peittoa. Voi nostaa leuan pystyyn muutenkin ja täräyttää kaikuvalla alttoäänellä, että olenpas muuten oikeassa ja hitot muusta.

Sen jälkeen koko asian voi antaa olla.

Vaan saattaa käydä niinkin, että jonakin ihan tavallisena päivänä (kutsutaan sitä vaikka keskiviikoksi) sitä kävelee baariin ja törmää siellä taannoiseen Suureen Vääryyteen. Etäältä mulkoiltuaan tekee äkkiä yksityiskohtaisen havainnon ja tajuaa, että siinähän se nyt on, se peitto-oikeus, ja vielä juuri niinkuin tapasin rallattaa.

Nopeasti tulee ontto olo ja ikävä peittoa. Vahingonilon hyökyaalto odotuttaa itseään eikä koskaan rantaudu. Tovit vierivät ja tunnetila on edelleen hataran tasapainoinen. Takaraivossa kolkuttelee riemullinen Oikeudenmukaisuuden Täyttymys, vaan jo hetken kuluttua sitä tajuaa, ettei koko asialla enää ole oikeastaan mitään väliä.

Tulee surku väärintekijää. Sille ei liikene peitto-oikeutta.

[Tarina on muuten leikisti ihan tosi ja liittyy ennen kaikkea erinäisten jalometalliesineiden hallintaoikeuksiin.]