Elämästäni löytyy eräs kausi, johon ylevä isänmaallinen paisuttelu ja talvisodan nostalgisointi liittyvät hyvin olennaisella tavalla. Tämä kausi sijoittuu suurin piirtein ikävuosien yhdeksän ja kaksitoista välimaastoon, jolloin lauloin Lotilan musiikkiluokkien lapsikuoroissa. Keski-ikäinen miesopettajani, rotari, musiikkineuvos ja muutoinkin kaikin tavoin suoraselkäinen isänmaanystävä oli aktiivisesti mukana Lahden veteraanitoiminnassa (ja kunnallispolitiikassa, mutta se on osin eri juttu). Meissä oppilaissa hän hoksaavaisena miehenä näki loisteliaan esiintyjäresurssin, joka sen lisäksi, että oli täysin ilmainen, keräsi keski-ikäisen kohdeyleisön sympatiat kirkassilmillään, silkohapsillaan ja mitä niitä nyt onkaan.

Tärkein yhteistyö- ja esiintymiskumppanimme oli Lahden Sotaveteraanikuoro, jonka kanssa pönötettiin läpi jokainen suurempi veteraanitilaisuus ja isänmaallinen iltama. Ohjelmisto oli juurikin sellaista ala-asteikäistä suuresti inspiroivaa materiaalia - selkäytimestä kun vähän kaivelee, muistuu edelleen mieleen monia koskettavia veisuja, kuten Älä itke äitini, Jumalan kunnia luonnossa, Verkkaan kuin illan sammuvi rusko ja Oi Kaanaanmaa. Kappaleiden välissä pääsimme nauttimaan pitkistä ylevistä puheista, joiden pää oli useimmiten reilusti pidempi kuin hukkunut (unohtunut) häntä.

Nyt sattuu kuitenkin olemaan niin, että Lahden Sotaveteraanikuorossa mainetta on niittänyt myös äitini isä. Lapsena oli jossakin määrin coolia esiintyä yhdessä vaarin kanssa, vaikka vuosien varrella ja tilaisuuksien toistaessa itseään piinallisen unettavalla kaavalla hohto sittemmin himmeni. Eipä hirmusti harmittanut, kun siirtyminen yläasteelle katkaisi lapsikuorokierteen.

Vaari sen sijaan on jatkanut laulumiehen uraansa. Veteraanikuoron rivien vähetessä hän on loikannut laulamaan pienempään yhtyeeseen, Laulavaan Kaukopartioon, jonka kymmenvuotiskonsertissa olin tänään äänimiesapuna. Yhtyeeseen kuuluu kaksitoista laulajaa ja yksi haitarinsoittaja, joiden keski-ikä hipoo kahdeksaakymmentä. Poppoo esiintyy vuosimallin 1939 sotilasasuissa, joihin on huolellisesti kiinnitetty kunkin esiintyjän sittemmin haalimat kunnia- ja arvomerkit. Ohjelmistoon kuuluu isänmaallisten laulujen lisäksi 1940-luvun iskelmää, runonlausuntaa ja huuliharppusoolo. Ja ai jestas, että mummot tykkää.

Odotin pienimuotoista tilaisuutta, jossa bändi vetää lyhyen setin ja sen jälkeen kaikki saavat kahvia ja pullaa. Ällistys oli melkoinen, kun palvelukeskus Harjulan juhlasali oli niin täynnä kölninvedessä uitettuja seniorikansalaisia, että osan piti kuunnella konsertti eteisen puolelta. Nopeasti laskien Laulavaa Kaukopartiota oli saapunut kuulemaan lähemmäs viisisataa sielua.

Eikä se mikään lyhyt tilaisuus tietenkään ollut. Kunnon veteraanijuhlan tavoin pidettiin laulujen välissä megalomaanisia puheita (joiden pitäjät ovat vuosien varrella menettäneet viimeisetkin punaiset langanpätkät) ja jaettiin kunniamerkkejä ja standaareja. Paikalle väkisin raahattu pikkuveljeni torkkui seinää vasten. Itse hetkellisen jahkailun jälkeen päätin tyynesti lukea tenttikirjaa.

Vaan oli konsertilla hetkensä. Ensinnäkin se huuliharppusoolo. Toiseksikin vaatii aikamoista tilannetajuttomuutta olla näkemättä omanlaistaan arvoa siinä, että lauma kasikymppisiä kihtisiä pappoja jaksaa vetää kahden tunnin keikan sotilaallisessa ryhdissä ja puhtain äänin - vaikka sitten kainalosauvojen varassa.

Ja siitä ei pääse mihinkään, että olosuhteet huomioon ottaen yhtye laulaa ällistyttävän hyvin.