On se yksi hemmetti, että pitkän viikonlopun jälkeen kotiin palatessa ensimmäinen tunne on hiljalleen kasvava, kalvava masennus. Vaikka minulla ei ole mitään arkielämää vastaan, usean sadan kilometrin etäisyys harrastuksista ja ystävistä alkaa vähitellen verottaa jaksamista. Varsinkin, kun tämänhetkinen opinahjo nyppii ja repii hermoja kuukausi kuukaudelta enemmän.

Aika iso osa villakoiran ydintä lienee myös se yksinkertainen seikka, että Kokkolassa ollessa ei ole juuri muuta positiivista odotettavaa, kuin seuraava juna kohti etelää. Soittotunneilla ja keikoilla voi pitää itsensä liikkeessä, mutta mistään yllättävästä, spontaanista kivasta on melko turha haaveilla. Kukaan ei tule käymään. Kukaan ei pyydä kahville tai elokuviin. Ei ole ketään, kenen kanssa mennä kahville tai elokuviin (paitsi Lin ja Sampo, mutta ne lasketaan vakiokalustoon - eikä niillä kuitenkaan ole rahaa). Illan jännin hetki on, kun kesken tv-sarjamaratonin pysähdytään pohtimaan, haettaisiinko tänään alakerrasta pitsaa.

Nurinkurista on, että jollain kierolla tavalla pidän Kokkolasta. Pidän myös erityisen paljon nykyisestä asunnostani eikä viikonloppuisin matkustaminen itsessään stressaa. Tuttavien sohville sammuessa on kuitenkin aina aidosti ikävä omaan sänkyyn, suihkuun ja vaatekaapille.

Ei arkielämän tarvitsisi olla tällaista. Jos kotona tekee koko ajan mieli joko syödä tai kulkea ympyrää, kaikki ei ole ihan kunnossa.

Alkava joululoma tuo yhtä paljon hirvitystä kuin helpotusta. Kuukausi lähempänä sosiaalisia rientoja lienee varsin rentouttava. Toisaalta se tarkoittaa myös kuukautta reppuelämää toisten nurkissa vailla omaa ovea, jonka voi iltaisin sulkea perässään.