[Editoinpa sitten tämän entryn otsikon lyhyemmäksi, kun se pentele sotki vasemman palkin layoutin. Alkuperäinen julkaisu siis koko pitkällä kurssikoodihirviöllä “Instrumenttipedagogiikka 101“.]

Tänään olin seuraamassa pedi-opetuksen näytetunteja. Näytteiden ideasisältö on, että tarkkailemme pienessä kontaktiryhmässä jonkun ryhmäläisen oppilaalleen pitämää soittotuntia. Tunnin jälkeen keskustelemme luennoitsijan johdolla kaikesta näetystä ja kuullusta ja annamme opettajalle palautetta. Söpö idea siis, kaiken kaikkiaan. Myöskin toteutukseltaan kuolettavan tylsä ja pointiton.

Luennon alussa meille jaettiin satunnaisia monistekasoja. Teksti käsitteli eri ikäryhmien oppimistyylejä ja oli suurimmaksi osaksi kirjoitettu käsin. Monistus oli suoritettu A3:ille siten, että palstat ja paperien puolet oli kopioitu toisiinsa nähden eri suuntiin. Sivuja ei ollut numeroitu ja osa teksteistä löytyi useiden eri paperien kääntöpuolilta. Paperien sisältöä ei missään vaiheessa käyty lävitse eikä meille myöskään selitetty, miksi meille jaettiin kyseisiä monisteita. Tunnin jälkeen taisin ihan vahingossa unohtaa oman nivaskani luentotilaan - ja niin teki moni muukin. Mysteeriksi jäi, miksi lappuja oli yli päätään jaettu.

Monistesulkeisten jälkeen marssitettiin tilaan pari pikkuoppilasta, kauhusta kankeina. Opettajat pistivät kumpikin vuorollaan ryhmälle kiertämään lappusen, jossa kerrottiin oppilaasta sekä pidettävästä tunnista. Sen jälkeen nautimme puolen tunnin erissä vingutusta, kilkutusta ja hyväntahtoisia soitto-ohjeita. Salin takanurkassa eräskin kanssakärsijä käytti tämän ajan hyödyllisesti pilkkien. Itse keskityin irvistelemään toiselle koeopettajalle, joka pelotteli ehkä kymmenkesäisen poikaoppilaansa hengiltä häsätessään flyygelin ympärillä maanisesti hymyillen ja kukkapaitansa kaula-aukko roikkuen navassa asti.

Lopulta päästiin viralliseen palauteosuuteen. Ensin kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa, sitten vähitellen luennoitsijan kannustamana alkoi tasainen myhäilevä hyminä. Oli tosi kiva hei, kauhean mukavaa toi kommunikaatio, tosi jees että jaksat antaa tota positiivista palautetta koko ajan, toi sun iloinen hymyily tuo sellaista rentoa ilmapiiriä tohon tuntiin. Itse opetuksellisiin ideoihinkin ryhmä oli ilmeisen tyytyväinen. Tää tuntisuunnitelma on kauhean ammattimainen, kiva että on ton tekniikkaharjottelun lisäksi ihan niinku kappaleitakin, oli tosi megaihqu idea että se oppilas sai itse niinku miettiä, mitä sointuja siinä biisissä vois niinku käyttää.

En oikein tiedä, mitä tuollaiselta tilanteelta edes pitäisi odottaa. En myöskään tiedä, olenko jotenkin aidosti outo ja poikkeuksellinen, kun en itse koskaan tee “ammattimaisia tuntisuunnitelmia” tai pysähdy joka välissä hokemaan oppilaille teennäisen innostuneesti, kuinka hienosti ne osaa ja jaksaa.

Jos jotain positiivista pitäisi kokemuksesta pakkojalostaa irti, huomaan rakenteeltaan ylikorrekteja näytetunteja seuratessani tajunneeni ainakin, mikä itselleni soitonopetuksessa on olennaista; ensinnäkin saavuttaa sellainen rento meininki, jossa oppilaan kanssa voi vapautuneesti jutella ja nauraa ja toiseksikin antaa ennen kaikkea oppilaan itsensä määritellä, mitä ja miten hän haluaisi oppia. Opettajan ei aina ja joka paikassa tarvitse olla se ylimaallisen älykäs ja huippukoulutettu kansankynttilä, joka viisaana ja kokeneena tietää oppilasta paremmin, kuinka asiat tässä maailmassa toimivat. Ainakaan, kun on kyse taideopetuksessa.

Päiväkodeissa tiedetään jo, että jos lapsi läträä sormiväreillä taivaan punaiseksi ja sen päälle lentävän vihreän koiran, niin se on sen penskan luovuuden kannalta todennäköisesti vaan ihan hieno juttu - tai sitten sininen värinappi oli vain ollut juuttuneena patterin taakse. Kummassakaan tapauksessa maailma ei loppunut ja kakarasta voi edelleen kasvaa yhtä lailla Pablo Picasso kuin automekaanikkokin.

Samaan aikaan musiikkiopistoissa lähes saman ikäiset nappulat kituuttavat skaalaharjoituksia metronomin tahtiin opettajan hymyillessä kannustavasti vieressä. Jotain Suurta on saavutettu, kun pienokainen osaa apinana toistaa nuotista Tuiki tuiki tähtösen ja säestää sen puhtain kolmisoinnun vailla Kamalia ja Vääriä hälyääniä.