Eräs tuttava pohdiskeli taannoin kerrostalossa asumisen sietämätöntä keveyttä. Jaan hänen käsityksensä siitä, että on jollain tavalla ihmisyydestä ja yhteisöllisyydestä vieraantunutta elää laatikossa, jonka ylä- ja alapuolilla ja sivuilla muut, useimmiten ventovieraat ihmiset laittavat ruokaa, pesevät pyykkiä, katsovat televisiota ja rakastelevat ja nukkuvat toisistaan autuaan tietämättöminä (mahdollisia meluhäiriöitä lukuun ottamatta, tietenkin). Jos naapuri ottaisi ja kupsahtaisi sydänkohtaukseen kesken sähkölampun vaihdon, saattaisin olla seinän takana kolmen metrin päässä enkä edes kuulla kaatuvan keittiöjakkaran ryminää.

Tätä ilmiötä on tullut mietittyä enemmänkin seuraillessa rapussani asuvan keski-ikäisen naisasukkaan tupakkareissuja. Huonokuntoisen näköinen täti viettää ison osan päivästään toisen kerroksen tuuletusparvekkeella savutellen ja jonkun kulkiessa rapussa pälyilee olkansa yli kuin pahanteosta yllätettynä.

Tädin kasvot ovat useimmiten aivan mustelmilla. Minä en tiedä hänen nimeään enkä sitä, mikä ovi vie hänen kotiinsa. Kaksikerroksisessa talossa etäisyys omasta asunnostani ei kuitenkaan voi olla huimaava. Huimaava on sen sijaan ajatus siitä, että alle parinkymmenen metrin päässä makuuhuoneestani joku pahoinpitelee vaimonsa mustelmille - joka ikinen viikko.

On se vaan niin paljon helpompaa olla ajattelematta, mitä siellä seinän takana oikeastaan tapahtuu. Alkaisi muuten pian pipoa kiristää.