Viime yönä sai ratkaisunsa asuntoa pitkään piinannut katoamissarja.

Keittiöstä on nimittäin syksyn mittaan vaivihkaisen salakavalasti hävinnyt veitsiä. Siis sellaisia tavallisia syömiseen käytettäviä, halpoja muovikahvaisia tekeleitä, jotka aikoinaan ostin kirpputorilta osana ruokailuvälinesarjaa noin seitsemällä eurolla. Kaikkiaan sarja sisälsi kaksitoista isoa ja kymmenen pientä lusikkaa, kymmenen haarukkaa ja kymmenen veistä. Eilen illalla saavutettiin inventaarioiden tähänastinen pohjalukema; laajoista etsinnöistä huolimatta veitsiä löytyi yhteensä tasan neljä.

Kadonneita veitsiä on etsiskelty jo pidemmän tovin. Ensimmäinen looginen ajatus noin kuukausi takaperin oli penkoa läpi mittava laatokka* tiskikaapin alaosassa. Löydettyjen ruokailuvälineiden määrä oli kuitenkin pyöreä nolla. Seuraavaksi katsastettiin muut keittiön kaapit, hyllyjen taukset ja vetolaatikot. Etsintöjä laajennettiin myös muuhun asuntoon sisältäen sohvanaluset ja yöpöydän laatikot, vaan eipä mistään löytynyt terän terää. Aloin totuttautua ajatukseen, että asuntoon on muuttanut kalsaritonttujen pikkuserkkuja (tässä tapauksessa veitsitonttuja) joilla on fetissi siniseen muoviin ja halpisteräkseen.

Lopulta menneenä aamuyönä keittiössä istuessa välähti: kiskoin ulos kaikki vetolaatikot leikkuulaudan alta ja löysin mystisen laatikoiden takaosan takaosan, joka salalokeron kavaluudella oli jäänyt aiemmin huomaamatta. Ja siellähän ne olivat, kaikki kuusi kappaletta kadonneita veitsiä.

Että mitä opimme tästä? Ei pidä jättää veitsiä leikkuulaudalle (tai ruokkia kalsaritonttuja, miten vaan).

(*Laatokka on Elimäen tarkoituksen mukaan se vaappuva kasa pitsalaatikoita, joka useimmiten on löydettävissä minkä tahansa opiskelija-asunnon tai kommuunin keittiöstä.)