Junamatkalla Kokkolaan rakentelin roomalaista kaupunkia ja pengoin vanhoja tiedostoja kannettavan syövereistä. Pitkän harkinnan jälkeen uskaltauduin avaamaan kasan lyhyitä päiväkirjamerkintöjä viime kevättalvelta. Prosessi herätti useita päällekkäisiä ajatuksia, joista yksikään ei ollut aivan nappiinsa ennakoitavissa.

Moni kirjoitettu virke vihlaisi ilkeästi koko matkalta takahampaasta kantapäähän. Odotettu jälkimaininki, jo virttyneeksi vanutettu ihmissuhdemasennus, ei kuitenkaan enää vellonut mahan pohjalla merisairaasti ja vihrein kasvoin. Taannoinen rypemiselämys herätti lähinnä sympatiseeraavaa sisäistä hyminää; aijai kun on koville eläminen ollut ottavinaan. Toisaalta teki toden totta mieli nostaa leukaa piirun verran pohjoiseen - talvisesta apatiasta, seinän tuijottelusta, ympäri nukutuista vuorokausista ja raivoisista monologeista on tasohypelty jo ihan toiselle levelille.

Kuluvalle tuotantokaudelle kehittelen uutta asenteellista teemaa “usko ihmisiin ja kuinka se saavutetaan”. Kiitos muutamien satunnaispositiivisten kohtaamisten ja läheisten sinnikkään pehmolekan heiluttelun teemalla on selkeä prosentuaalinen mahdollisuus olla hukkumatta ensimmäiselle vastaantulevalle kansallisromantiikkaa uhkuvalle kaamosrämeelle. Iltapuhteiksi on veistelty pitkospuita (taskukoossa) pidemmänkin pätkän tarpeiksi.

Teille D, G, I, K, Mx2 ja Sx2; jestas että olemisenne on hyvä asia.