Olen tänään inventoinut, aakkostanut ja arkistoinut noin kolme mapillista nuotteja. Urakka on soveliaan kokoinen nurkkaus siitä Iisakin kirkosta, joka vielä odottaa koostamistaan parissa pahvilaatikossa ja satunnaisissa kansioissa. Tarkoituksena olisi vihdoinkin saada kirjahyllyyni kunnollinen nuottikirjasto nykyisen ota-laatikko-ja-kaiva -järjestelmän tilalle.

Edellisen kerran arkisto on tainnut saada kyytiä viimeisimmän muuton yhteydessä reilu vuosi takaperin. Silloin muistan heittäneeni pois ainakin paperikassillisen tuplakopioitua ja lukukelvotonta viivastoa. Joko en kuitenkaan ole tuolloin ollut erityisen tarkka tai tehokas, tai sitten laput ovat vain aikojen saatossa omaksuneet kyvyn lisääntyä kopiokoneettomasti. Pinoista löytyi nimittäin muun muassa

• Marian murhe, kuoro-osuudet laajasta orkesteriteoksesta, 5 kopiota
• Gott ist mein Hirt, partituuri, 6 kopiota + originelli painettu vihko
• Am See, monisivuinen kansanlauluteos, 5 kopiota
• Jouluyö, juhlayö, 7 kopiota kahtena eri sovituksena
• Hanget soi, sekalaisia sivuja teoksesta noin 20 kpl (nuotissa noin 8 sivua)
• Adiemus: Songs of Sanctuary, sekalaisia sivuja teoksesta noin 30 kpl

Ja koska tässä entisiä kuorolaulajia ollaan olevinaan,

• Suomen laulu, 5 kopiota kahtena eri sovituksena sekä
• Finlandia-hymni, 6 kopiota kolmena eri sovituksena

Oman hupinsa tarjosivat ala-asteajoilta säilyneet lapsikuoronuotit, joiden reunat on revitty viestilapuiksi, viivastojen välit tuherreltu täyteen hevosenpäitä ja omat stemmat maalailtu kokonaisuudessaan neontusseilla. Vaan olisiko jo aika heittää hyvästit? Millainen ihminen oikeasti jemmaa vuositolkulla sovituksia biiseihin “Jumalan kämmenellä” ja “Veteraanin iltahuuto”?

Näin se synkkä menneisyys vainoaa. Työtön muusikko ei palttoota nuottia kaipaa.