Kaustisen soittotunnit ovat turmiollisia. (Totta puhuakseni myös Helsingin soittotunnit ovat turmiollisia, mutta niistä ei tällä kertaa sen enempää.) Keskiviikkoinen viettelysten saari, kansantaiteenkeskuksen musiikkikauppa, imee köyhiä kansanmuusikoita puoleensa kuin sähkömagneetti.

Tällä kertaa luulin olevani ovela. Vierailin nurkkauksessa heti aamusta ja CD-levyjen vetovoimaa vastaan suggeroituneena poistuin mukanani kaksi viulun pikaviritintä, kuten pitikin. Vaan sillä saatanallisella shopilla oli kieroutunut suunnitelma B. Kun lounaan jälkeen odottelin aulassa kyytiä lähteväksi takaisin Kokkolaan, kaiuttimissa tuutannut Friggin Keidas vaihtui varoittamatta raflaavaksi oldtimeksi. Koska ei ollut parempaakaan tekemistä, menin kysymään tiskin takaa, mikä lätty toosassa pyörii.

Selvisi, että hopeakiekko oli jo viime kesänä festareilla kuolaamani Ways of the World (Foxglove Records 1998), kolmen huippumuusikon kokoelma viulumelodioita Appalakeilta ja Texasista. Selvisi myös, että stereoissa killui kaupan viimeinen kopio kyseistä albumia. Reppuunhan se päätyi, mitään ei mahtanut.

Kotona läpikuunneltuna olin kyllä ihan tyytyväinen investointiin. Levyllä musisoivat viulisi-laulaja Ruthie Dornfeld, kitaristi Keith Murphy ja Joel Bernstein, joka soittaa muun muassa banjoa ja huuliharppuja. Meno on rouheaa ja mukaansatempaavaa, biisit sopivasti oldtimen ja countryn välimaastossa. Kansissa on valitettavan vähän informaatiota kappaleiden alkuperästä, mutta muusikoiden esittelyt ovat sitäkin hilpeämmät. Herra Bernsteinia kreditoidaan muun muassa seuraavasti:

Joel walks into a session like a one-man orchestra: banjo in his left hand, fiddle in his right, harmonicas spilling from every pocket, a concertina tucked under one arm, and a nervous cup of joe under the other. He’s deadly on all the instruments, but murder on a cup of joe. It is typical of Joel that his 5-string banjo has six strings. His playing is always graceful and expressive and I suspect that he could make a typewriter musical.

Levyn yllätyssektori osui raidan kolmetoista kohdalle. Kesken intensiivisen tiskisession korvat nousivat hörölleen: kuulostaapa juupelin tutulta. Ja tuttuhan se oli, huuliharppu-medleyn kakkosmelodia, Ropeconin tanssiaisista nimittäin. Kyseinen kappale sattui olemaan suosittu englantilainen maalaistanssi Newcastle, tosin varsin poikkeuksellisesti fraseerattuna. :)

Ja koskapa on hauskempaa mainostaa hyvää musiikkia ääninäytteiden kera, pätkän nimenomaista Newcastlen versiota voi kuunnella (vain aavistuksen laittomasti) täällä.

(Jos joku ihmettelee Koska minulla on nippelitietäjän ärsyttävä tarve avata tämän historiallisen tanssin yhteyttä oldtime-musiikkiin, todettakoon lyhykäisesti, että koko musiikkityylihän perustuu skottien ja irlantilaisten Amerikkaan kuljettamaan kansanmusiikkiin, joka eristäytyneillä Appalakeilla sekä löysi oman muotonsa että samaan aikaan säilyi varsin koskemattomana useita vuosikymmeniä. 1800-luvun loppupuolella brittiläiset tutkijat innostuivat ilmiöstä silmittömästi ja säntäsivät erämaihin keräämään vanhaa balladiperimää, jonka pohjalta kyettiin rekonstruoimaan myös emäsaarten omaa, unohtunutta ja toisaalta uuden ajan korruptoimaa perinnemusiikkia.

Säntäyksestä on muuten tehty myös leffa, Songcatcher (2000), jossa on keskinkertainen höttöjuoni ja ihan käsittämättömän hyvää musiikkia.

Jotta siinä illan musiikkipedagoginen paketti, olkaa hyvä.)