Tänään raahasin itseni käymään vakavaa keskustelua opinto-ohjaajan kanssa. Opintotukilautakunta tarvitsee viimeisimmän opintosuoritteeni ja lisäksi minulla ei vielä kuusi tuntia takaperin ollut aavistustakaan, miten ihmeessä aioin selvittää viime talven opintojen vajavaisuuden ja täten varmistaa tonnikalankulutukseni myös uuden vuoden jälkeen. (Viimeisin lause on kuvainnollinen siinä mielessä, etten syö tonnikalaa.)

Keskustelu osoittautui yllätykselliseksi. Paria pilkkua hioen ja kursseja uudelleen laskien viime lukuvuoden opintoni ylittivät Kelan vaativan minimin soveliaalla 0,8:lla opintopisteellä. Koska oli hyvin hankala uskoa tällaista ihmettä muuksi kuin matemaattiseksi kömmähdykseksi, päädyin pureutumaan mysteeriin koko hammaskalustolla. Opinto-oppaan ja kalkulaattorin avustuksella selvisikin, että jos olisin talven aikana suorittanut kaikki vuosikurssiin sisällytetyt opintokokonaisuudet, olisi rekisteriin kertynyt Kelan vaatima pistemäärä lähes puolitoistakertaisena. Vanhoissa ovareissa laskettuna tämä olisi tarkoittanut noin 50 viikkoa lukuvuodelle. (!)

Tästä hassun hauskasta havainnosta riemastuneena päätin koetella uskallustani toisessakin opiskeluasiassa. Hyvillä selityksillä ja viattomilla kauriinkatseilla sain ruinattua itselleni tenttimistoikeuden kolmeen eri huuhaakurssiin ennen joulua. Lisäksi kävin näyttämässä nenääni instrumenttipedagogiikassa, jossa ketään ei tuntunut kiinnostavan, etten ole ollut paikalla aiemmin koko syksynä. Kanssabändiläinen taasen raportoi iloisena, että sikäli kun olen tulossa yhtyetunnille torstaina, soitamme kaikki viulua.

On tietenkin todella muikeaa, että juosten kustut opintoni näyttävät edelleen täyttävän sekä Kelan että koulun vaatimat standardit.

Samaan aikaan on hyvin masentavaa, että juosten kustut opintoni näyttävät edelleen täyttävän sekä Kelan että koulun vaatimat standardit.