[Editoinpa sitten tämän entryn otsikon lyhyemmäksi, kun se pentele sotki vasemman palkin layoutin. Alkuperäinen julkaisu siis koko pitkällä kurssikoodihirviöllä “Instrumenttipedagogiikka 101“.]

Tänään olin seuraamassa pedi-opetuksen näytetunteja. Näytteiden ideasisältö on, että tarkkailemme pienessä kontaktiryhmässä jonkun ryhmäläisen oppilaalleen pitämää soittotuntia. Tunnin jälkeen keskustelemme luennoitsijan johdolla kaikesta näetystä ja kuullusta ja annamme opettajalle palautetta. Söpö idea siis, kaiken kaikkiaan. Myöskin toteutukseltaan kuolettavan tylsä ja pointiton.

Luennon alussa meille jaettiin satunnaisia monistekasoja. Teksti käsitteli eri ikäryhmien oppimistyylejä ja oli suurimmaksi osaksi kirjoitettu käsin. Monistus oli suoritettu A3:ille siten, että palstat ja paperien puolet oli kopioitu toisiinsa nähden eri suuntiin. Sivuja ei ollut numeroitu ja osa teksteistä löytyi useiden eri paperien kääntöpuolilta. Paperien sisältöä ei missään vaiheessa käyty lävitse eikä meille myöskään selitetty, miksi meille jaettiin kyseisiä monisteita. Tunnin jälkeen taisin ihan vahingossa unohtaa oman nivaskani luentotilaan - ja niin teki moni muukin. Mysteeriksi jäi, miksi lappuja oli yli päätään jaettu.

Monistesulkeisten jälkeen marssitettiin tilaan pari pikkuoppilasta, kauhusta kankeina. Opettajat pistivät kumpikin vuorollaan ryhmälle kiertämään lappusen, jossa kerrottiin oppilaasta sekä pidettävästä tunnista. Sen jälkeen nautimme puolen tunnin erissä vingutusta, kilkutusta ja hyväntahtoisia soitto-ohjeita. Salin takanurkassa eräskin kanssakärsijä käytti tämän ajan hyödyllisesti pilkkien. Itse keskityin irvistelemään toiselle koeopettajalle, joka pelotteli ehkä kymmenkesäisen poikaoppilaansa hengiltä häsätessään flyygelin ympärillä maanisesti hymyillen ja kukkapaitansa kaula-aukko roikkuen navassa asti.

Lopulta päästiin viralliseen palauteosuuteen. Ensin kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa, sitten vähitellen luennoitsijan kannustamana alkoi tasainen myhäilevä hyminä. Oli tosi kiva hei, kauhean mukavaa toi kommunikaatio, tosi jees että jaksat antaa tota positiivista palautetta koko ajan, toi sun iloinen hymyily tuo sellaista rentoa ilmapiiriä tohon tuntiin. Itse opetuksellisiin ideoihinkin ryhmä oli ilmeisen tyytyväinen. Tää tuntisuunnitelma on kauhean ammattimainen, kiva että on ton tekniikkaharjottelun lisäksi ihan niinku kappaleitakin, oli tosi megaihqu idea että se oppilas sai itse niinku miettiä, mitä sointuja siinä biisissä vois niinku käyttää.

En oikein tiedä, mitä tuollaiselta tilanteelta edes pitäisi odottaa. En myöskään tiedä, olenko jotenkin aidosti outo ja poikkeuksellinen, kun en itse koskaan tee “ammattimaisia tuntisuunnitelmia” tai pysähdy joka välissä hokemaan oppilaille teennäisen innostuneesti, kuinka hienosti ne osaa ja jaksaa.

Jos jotain positiivista pitäisi kokemuksesta pakkojalostaa irti, huomaan rakenteeltaan ylikorrekteja näytetunteja seuratessani tajunneeni ainakin, mikä itselleni soitonopetuksessa on olennaista; ensinnäkin saavuttaa sellainen rento meininki, jossa oppilaan kanssa voi vapautuneesti jutella ja nauraa ja toiseksikin antaa ennen kaikkea oppilaan itsensä määritellä, mitä ja miten hän haluaisi oppia. Opettajan ei aina ja joka paikassa tarvitse olla se ylimaallisen älykäs ja huippukoulutettu kansankynttilä, joka viisaana ja kokeneena tietää oppilasta paremmin, kuinka asiat tässä maailmassa toimivat. Ainakaan, kun on kyse taideopetuksessa.

Päiväkodeissa tiedetään jo, että jos lapsi läträä sormiväreillä taivaan punaiseksi ja sen päälle lentävän vihreän koiran, niin se on sen penskan luovuuden kannalta todennäköisesti vaan ihan hieno juttu - tai sitten sininen värinappi oli vain ollut juuttuneena patterin taakse. Kummassakaan tapauksessa maailma ei loppunut ja kakarasta voi edelleen kasvaa yhtä lailla Pablo Picasso kuin automekaanikkokin.

Samaan aikaan musiikkiopistoissa lähes saman ikäiset nappulat kituuttavat skaalaharjoituksia metronomin tahtiin opettajan hymyillessä kannustavasti vieressä. Jotain Suurta on saavutettu, kun pienokainen osaa apinana toistaa nuotista Tuiki tuiki tähtösen ja säestää sen puhtain kolmisoinnun vailla Kamalia ja Vääriä hälyääniä.

Eräs tuttava pohdiskeli taannoin kerrostalossa asumisen sietämätöntä keveyttä. Jaan hänen käsityksensä siitä, että on jollain tavalla ihmisyydestä ja yhteisöllisyydestä vieraantunutta elää laatikossa, jonka ylä- ja alapuolilla ja sivuilla muut, useimmiten ventovieraat ihmiset laittavat ruokaa, pesevät pyykkiä, katsovat televisiota ja rakastelevat ja nukkuvat toisistaan autuaan tietämättöminä (mahdollisia meluhäiriöitä lukuun ottamatta, tietenkin). Jos naapuri ottaisi ja kupsahtaisi sydänkohtaukseen kesken sähkölampun vaihdon, saattaisin olla seinän takana kolmen metrin päässä enkä edes kuulla kaatuvan keittiöjakkaran ryminää.

Tätä ilmiötä on tullut mietittyä enemmänkin seuraillessa rapussani asuvan keski-ikäisen naisasukkaan tupakkareissuja. Huonokuntoisen näköinen täti viettää ison osan päivästään toisen kerroksen tuuletusparvekkeella savutellen ja jonkun kulkiessa rapussa pälyilee olkansa yli kuin pahanteosta yllätettynä.

Tädin kasvot ovat useimmiten aivan mustelmilla. Minä en tiedä hänen nimeään enkä sitä, mikä ovi vie hänen kotiinsa. Kaksikerroksisessa talossa etäisyys omasta asunnostani ei kuitenkaan voi olla huimaava. Huimaava on sen sijaan ajatus siitä, että alle parinkymmenen metrin päässä makuuhuoneestani joku pahoinpitelee vaimonsa mustelmille - joka ikinen viikko.

On se vaan niin paljon helpompaa olla ajattelematta, mitä siellä seinän takana oikeastaan tapahtuu. Alkaisi muuten pian pipoa kiristää.

Viime yönä sai ratkaisunsa asuntoa pitkään piinannut katoamissarja.

Keittiöstä on nimittäin syksyn mittaan vaivihkaisen salakavalasti hävinnyt veitsiä. Siis sellaisia tavallisia syömiseen käytettäviä, halpoja muovikahvaisia tekeleitä, jotka aikoinaan ostin kirpputorilta osana ruokailuvälinesarjaa noin seitsemällä eurolla. Kaikkiaan sarja sisälsi kaksitoista isoa ja kymmenen pientä lusikkaa, kymmenen haarukkaa ja kymmenen veistä. Eilen illalla saavutettiin inventaarioiden tähänastinen pohjalukema; laajoista etsinnöistä huolimatta veitsiä löytyi yhteensä tasan neljä.

Kadonneita veitsiä on etsiskelty jo pidemmän tovin. Ensimmäinen looginen ajatus noin kuukausi takaperin oli penkoa läpi mittava laatokka* tiskikaapin alaosassa. Löydettyjen ruokailuvälineiden määrä oli kuitenkin pyöreä nolla. Seuraavaksi katsastettiin muut keittiön kaapit, hyllyjen taukset ja vetolaatikot. Etsintöjä laajennettiin myös muuhun asuntoon sisältäen sohvanaluset ja yöpöydän laatikot, vaan eipä mistään löytynyt terän terää. Aloin totuttautua ajatukseen, että asuntoon on muuttanut kalsaritonttujen pikkuserkkuja (tässä tapauksessa veitsitonttuja) joilla on fetissi siniseen muoviin ja halpisteräkseen.

Lopulta menneenä aamuyönä keittiössä istuessa välähti: kiskoin ulos kaikki vetolaatikot leikkuulaudan alta ja löysin mystisen laatikoiden takaosan takaosan, joka salalokeron kavaluudella oli jäänyt aiemmin huomaamatta. Ja siellähän ne olivat, kaikki kuusi kappaletta kadonneita veitsiä.

Että mitä opimme tästä? Ei pidä jättää veitsiä leikkuulaudalle (tai ruokkia kalsaritonttuja, miten vaan).

(*Laatokka on Elimäen tarkoituksen mukaan se vaappuva kasa pitsalaatikoita, joka useimmiten on löydettävissä minkä tahansa opiskelija-asunnon tai kommuunin keittiöstä.)

Tänään vanhenin. Kokkolan postiluukusta tipahti onnittelukortti isovanhemmilta ja mukana kiva oranssinruskea liite, joka kasvatti loppukuun rälläysbudjettia noin 200 prosenttia. Kotoa Lahdesta sain aamulla mukaani äidiltä aivan ihania savunsinisiä juomalaseja kuusi kappaletta ja isältä pullon kelvollista viskiä. Että kyllä kelpaa kynttilöitä puhallella näillä eväin, vaikka sitten ihan ilman kakkua. Jääkaapista löytyi sentään suklaata noin niinkuin juhlan kunniaksi.

Hilpeydeksi vielä ajankohtainen nettitesti:

Your Birthdate: November 21

You’re a restless rebel with an unpredictable nature. Bright but unbridled, you tend to seek out wild experiences over new ideas. People are frustrated by your great potential, but you love your unconventional life. You’re a heartbreaker. People get attached to you, and then you’re gone. Your strength: Your thirst for adventure Your weakness: Not taking time for slow pleasures Your power color: Hot pink Your power symbol: Figure eight Your power month: March

(Via Lauluntekijä)

Viikonloppu hurahti kaupungista toiseen säntäillessä. Olotila juuri nyt on kovasti väsynyt ja soveliaan onnellinen. (Soveliaan siksi, ettei kenellekään heräisi epäilyjä erityisistä, juorukynnyksen ylittävistä onnenaiheuttajista.)

Perjantai alkoi pitkällä junamatkalla ihmisten ilmoille ja nyckelharpaa soittamaan. Tunnit ovat viime aikoina olleet miellyttävän produktiivisia ja sormia vaivaa pitkästä aikaa kunnollinen soittosyyhy. Vastavoimana treeni-innostukselle on jousiranne puolestaan ihan hajalla ja vasemmassa käsivarressa klönttejä. Pikku hiljaa lähenee aika investoida kuntosalikorttiin.

Soittelun jälkeen ilta jatkui Lindëfirionin parissa Sampsan luona Siltamäessä. Kampanjan perinteitä noudattaen tarjolla oli hyvää ruokaa, runsaasti punaviiniä ja joukoittain eeppisiä dialogeja. Menneitä hahmoja ja juonia pilkahtelee tarinan seassa tämän tästä, ja itse riemuitsin suunnattomasti tapahtumien paluusta keskelle Pelargiria, jossa taannoinen kultalapsemme Varjojen Piiri elää ja voi paksusti. Mafiaorganisaation pyörittäminen on sen verran lystiä puuhaa, että takaraivossa alkoi jälleen kaiverrella muinainen mainio kampanjaidea, jonka kanssa olen jo pidempään halunnut koetella venyvyyttäni pelinjohtajana. Saapa nähdä, kuinka idean käy.

Hyvin lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen suuntasin lauantaina Lahteen joululauluja veisaamaan. Satuin monista historiallisista syistä värväytymään erään klassisen linjan suurjoulukonsertin kööriin ja aatonaattona seistäänkin sitten komiasti lauteilla Mika Pohjosen kanssa tuuttaamassa, jotta Oi joooooouluuu yöööö ja Eeeeenkeeeli taivaan. Biisien veivaaminen on ollut ihan mukavaa, vaikka huomaankin hypänneeni selkeästi kansanlaulun leiriin, mitä tulee äänenmuodostukseen ja fraseeraukseen yleensä. Klassinen laulu vinkuu epämiellyttävällä tavalla poskionteloissa aina kun ylitetään kaksiviivainen D.

Lauantaina iltapäivästä puhalsin vanhemmiltani auton (mahdollisesti jopa alle 60 sekunnissa!) ja hurautin Mallusjoelle Mirkan ja Antin tykö elokuvailtaan. Tarkoituksena oli katsasta koko Star Wars -sekstetti ynnä lisämateriaalia. Ehdin paikalle sopivasti Espisodi III:n kohdalla, joka toisella katsomalla ei vakuuttanut ainakaan ensikokemusta enempää. Hienoltapa näyttivät efektitykityksen jälkeen episodit IV-V, jotka ehdittiin katsastaa ennen yleisön silmäluomien herpaantumista. Elokuvien ohella nautin hyvästä ruuasta ja mukavasta seurasta ja sain ranteeni ja osan käsivarsiklönteistäni korjautettua eräällä hellämielisellä läsnäolijalla.

Sunnuntaina nähtiin häiriintynyttä ylijäämämateriaalia, kuten SW-mykkäfilmi, levityksestä mafiamaisella tehokkuudella poistettu New Hope Holiday Special sekä piirrettyjä Kloonisotia. Tämän jälkeen palasi vielä jedi, itse kuitenkin poistuin jossain Sarlaccin kuopan tietämillä takaisin Lahteen laulelemaan Kaupungista Daavidin.

Univelkaa ehti säntäilyn lomassa ynnääntyä, mutta yleisesti ottaen oli viikonloppu hirveän hupa ja onnistunut. Sekava raportti loppukoon tältä erää tähän. (Mun hahmolta alkaa olla hiparit lopussa.)

Illalla piipahdimme joukolla Pauliinan levynjulkkarikonsertissa konservatoriolla. Materiaali oli (kuten julkkarikeikalla voi odottaa) napattu uunituoreelta sooloalbumilta monet nävöt, jolla Pauliina soittaa kanteletta tulitikuilla. Koska tällainen soittotekniikka saatta jostakusta asiaan vihkiytymättömästä kuulostaa vähän pöljältä, tähdennettäkköön, että kyseessä on vanha saarijärveläinen perinnetyyli, jolla isosta kanteleesta saa ilmoille aika hemmetin paljon munakkaampaa rohinaa kuin standardilla sivistyneellä näppäilyllä.

Ja voi pojat, että osaa akka soittaa. Improvisaatioon perustuvat sävellykset pistävät jokseenkin uusiksi kliseistä kanteleenkilkuttelua ja repivät soittimesta irti muun muassa kolinaa, maukunaa, rahinaa, kopinaa, nopeaa tanssibiittiä ja lyyrisiä huiluääniä. Kokeellisuus ja villit ideat näkyvät ja kuuluvat soitossa muutenkin. Jo aiemmin olen nähnyt Pauliinan operoivan soittimiaan niin sukkapuikoilla, saksilla kuin sinitarrallakin, tänään räävittiin äänimattoa kasaan sormiplektroilla ja perkussiopaukkeella.

Soolokeikan lopuksi kuultiin tikkukanteleyhtye Sytykkeen esittämänä eräs Sampon tekemä kappale, jonka olemassaolosta olen ollut autuaan tietämätön (harvinaista). Energisessä biisissä oli vetävä bassokomppi ja varsin kelvollista moniäänistä laulua.

Keikan jälkimainingeissa sain diilailtua eteenpäin erästä kotisivuprojektia ja kopioitua kasan tarpeellista nuottimateriaalia viikonlopuksi. Varsin hyvin käytetty puolitoistatuntinen, noin kaiken kaikkiaan.

(Enää pitäisi selvittää, missä kumman välissä kello tuli kolme aamulla.)

Junamatkalla Kokkolaan rakentelin roomalaista kaupunkia ja pengoin vanhoja tiedostoja kannettavan syövereistä. Pitkän harkinnan jälkeen uskaltauduin avaamaan kasan lyhyitä päiväkirjamerkintöjä viime kevättalvelta. Prosessi herätti useita päällekkäisiä ajatuksia, joista yksikään ei ollut aivan nappiinsa ennakoitavissa.

Moni kirjoitettu virke vihlaisi ilkeästi koko matkalta takahampaasta kantapäähän. Odotettu jälkimaininki, jo virttyneeksi vanutettu ihmissuhdemasennus, ei kuitenkaan enää vellonut mahan pohjalla merisairaasti ja vihrein kasvoin. Taannoinen rypemiselämys herätti lähinnä sympatiseeraavaa sisäistä hyminää; aijai kun on koville eläminen ollut ottavinaan. Toisaalta teki toden totta mieli nostaa leukaa piirun verran pohjoiseen - talvisesta apatiasta, seinän tuijottelusta, ympäri nukutuista vuorokausista ja raivoisista monologeista on tasohypelty jo ihan toiselle levelille.

Kuluvalle tuotantokaudelle kehittelen uutta asenteellista teemaa “usko ihmisiin ja kuinka se saavutetaan”. Kiitos muutamien satunnaispositiivisten kohtaamisten ja läheisten sinnikkään pehmolekan heiluttelun teemalla on selkeä prosentuaalinen mahdollisuus olla hukkumatta ensimmäiselle vastaantulevalle kansallisromantiikkaa uhkuvalle kaamosrämeelle. Iltapuhteiksi on veistelty pitkospuita (taskukoossa) pidemmänkin pätkän tarpeiksi.

Teille D, G, I, K, Mx2 ja Sx2; jestas että olemisenne on hyvä asia.