Menneenä lauantaina juhlittiin Voipaalassa kekrijuhlaa. Syöpymyksen, juopumuksen ja synnillisen riettauden täyteisestä yöstä muodostui odotusten mukaan hilpeä bakkanaali, jonka edesottamuksien armelias unohtaminen on jälleen kerran raskaana velvollisuutena sälytetty veljeskuntamme harteille.

Maljoja nostettiin, sinetit murrettiin, mysteeri ratkaistiin. Polska soi.

Eikä siitä sitten yhtään sen enempää.

On hyvin hankala ymmärtää, mitä liikkuu sellaisen ihmisen päässä, jonka mielestä on hyvä idea herättää lauma päältä parikymppisiä opiskelijoita kolmena aamuna viikossa leikkimään seuraleikkejä. Vielä käsittämättömämpää touhusta tulee, kun seuraleikkejä tarpeeksi pitkään leikittyään opiskelijan opintorekisteriin ilmestyy merkintöjä, kuten “Musiikkipedagogiikka 1 - 3 ov” ja “Viestintätaidot - 2 ov”. Järjestelmä sorsii sekä aamu-unisia että niitä, joilla on edes joitain hajanaisia muistikuvia lukion äidinkielen ja psykologian peruskursseilta.

Sain viikko sitten opintotukilautakunnalta selvityspyynnön viime talven opinnoistani. Syy on tyly ja yksinkertainen: suorituksia on kertynyt liian vähän. Nyt pitäisi säveltää nätti raportti, jossa itken elämän ankeutta ja puuttuvia osasuorituksia. Ja selvitän, kuinka loisteliaasti aion tänä vuonna paikata puuttuvat kurssit.

Vaan milläpä paikkaan? 85 prosentin läsnäolopakolla on seuraleikkien väistely hyvin hankalaa, ellei mahdotonta. Seuraleikkejä pidetään myös niin olennaisena osana opintoja, ettei kurssien tenttiminen ole useimmiten mahdollista.

Jottei tulisi sellainen olo, että tässä lämpimikseni liioittelen pakollisten opintojen sisällöllistä tyhjyyttä, kirjattakoon ylös muutamia anekdootteja. Esimerkiksi äidinkielen perusopintoni tyssäsivät viime keväänä siihen ensimmäiseen oppituntiin, jolla aloitimme tutustumisen visualisoimalla luokkatilan lattiaan Suomen kartan. Tämän jälkeen kaikki menivät seisomaan omalle kotipaikkakunnalleen ja kertoivat muille itsestään ja kotipaikastaan. Kurssin myöhemmässä vaiheessa edettiin kuulemani mukaan analysoimaan kanssaopiskelijoiden sisäistä kukkasta opettajan kuvatessa videokameralla.

“Johdatuksessa musiikkipedagogiikkaan” puolestaan aloitimme joka ikisen luennon leikkimällä noin kolme varttia laululeikkejä. Monet näistä vaativat jatkuvaa fyysistä kontaktia kanssaopiskelijoiden kanssa eikä leikkimisestä kieltäytyminen ollut käytännössä mahdollista (”Hei kamoon, vähän huumoria nyt peliin!”). Leikkien opetuksellinen sisältö jäi sinänsäkin hämäräksi, ettei luennoitsija koskaan antanut leikkiohjeita jälkeenpäin paperilla saatika nimennyt käyttämiään musiikkeja. Ilmeisesti leikkien myöhemmän oikeille lapsille suunnatun uusiokäytön sijasta oli meidän enemminkin tarkoitus löytää oma sisäinen pienokaisemme ja helliä sitä lämpimässä opiskelijayhteisössä haleilla ja taputuksilla.

En tiedä, olenko erityisen estynyt tai epäsosiaalinen, kun jatkuva pakotettu leikkiminen ventovieraiden kanssa ei ole minusta ainostaan tylsää, vaan myös varsin vastenmielistä. Hyvän opettajuuden mallia ei mielestäni opita kopioimalla kalvoilta kukkasia, ilmapalloja ja mietelauseita eivätkä kättelyrituaalit ja tahdissa huojuminen tee minusta eheämpää ja vapautuneempaa ihmistä. Tällaisten “oppimiskokemusten” ainoa “anti” on motivaation totaalinen romahtaminen ja uskon vähittäinen mureneminen koko koulutusohjelmaa kohtaan.

Vaan selitäpä tämä byrokraateille.