Minun ja pikkuveljeni Juhon vierailuperinteisiin (minä kotona tai hän täällä) kuuluvat olennaisena osana tv-sarjat. Kaikki alkoi joskus takavuosina Irreltä lainatuista Angeleista, joista luontainen siirtymä Buffyyn oli vain pienen hypyn päässä. Sittemmin työssäkäyvä porvariveljeni on tilaillut nämä ja monet muut suosikkinsa yksi toisensa jälkeen DVD:llä ja levyjen seurassa on sohvaa kulutettu tovi jos toinenkin.

Vaikka Juho trendikkäästi on osoittanut suosiotaan sellaisillekin hirvityksille kuin teinidraama O.C., jonkinlainen hyvä (?) maku ja yhteinen huumorintaju näkyy kulkevan geeneissä; sen osoitti tämän vierailun aikana ruututilan varastanut brittikomedia The Office. Netistä kuulemma lähes hakuammunalla tilattu tuote oli sen verran nerokasta tavaraa, että ylistyslaulua teki mieli veisata ihan blogissa asti.

Sarjan perusidea on pirullisen yksinkertainen: kuvausryhmä seuraa “dokumentaarisesti” yhden toimiston ja sen henkilöstön edesottamuksia. Nauhalle tarttuu armotta ihan kaikki, välillä näytetään leikattuja haastatteluja ja tilittäviä päitä. Materiaalia katsoessa tulee häiritsevän samanlainen olo, kuin katsoisi piinallisen vaivaannuttavaa tosi-tv:tä - sillä erolla, että ei katso tosi-tv:tä.

Ja sitten se huumori. Siinä, missä jenkkien toimisto-sitcom perustuu korostettuihin stereotypioihin, näennäisen hupaisiin käytännönpiloihin, näpsäkkään dialogiin ja “koira-söi-alushousut-matkalla-töihin” -tyyppiseen nolaushauskuutukseen, The Office raivoisasti kieltäytyy olemasta hauska. Päähenkilöt ovat niin raadollisen aitoja, ettei niille aluksi oikein uskalla edes nauraa. Jaksot ovat täynnä vaivautuneita hiljaisia hetkiä, pakotettua small-talkia ja nauhalle “vahingossa” päätyneiden kömmähdysten paikkailua. Kukaan ei naura, paitsi vahingonilosta ja toisen selän takana.

Mikä ihme siinä sitten on niin hauskaa, saattaa joku kysyä? (Minä ainakin kysyin, läpi ensimmäisten jaksojen sarjan loppuun saakka.) Itseironia, aitous. Se, että sarjan säälittävät nilkit ovat todella niin kauheita, että niille nauraa mielellään. Komediasarjoille epätyypillisesti henkilöhahmot eivät myöskään ole sokeita toistensa toilailulle. Silmiä pyöritellään, kuten tosimaailmassakin. (Mieleen tulee muuten kovasti väkisin Syksy R. ja SE tietty ällistynyt tapa tuijottaa panelisteja Spekulatiivisissa roolipeleissä. :))

Oman säkeistönsä tässä ylistysveisussa ansaitsee ehdottomasti sarjan pääluuseri, pikkupomo David Brent. Limaisen autokauppiaan ja kiinteistövälittäjän hybridi on seksistinen, huumorintajuton ja täysin munaton niljake - ja tämän tietävät kaikki. Paitsi tietenkin itse Brent, joka mielestään on esimerkillinen pomo, luo ympärilleen hienoa ilmapiiriä ja voisi kaikin mokomin ansaita elantonsa terävänä stand-up -koomikkona. Hahmon aidon viaton tapa tuijottaa kameraa tilittäessään omaa erinomaisuuttaan saa katsojan kiemurtelmaan nojatuolissaan.

Lopuksi todettakoon vielä, että yleisesti ottaen toleranssini tällaiselle ultimaattiselle säälittävyydelle naureskelulle on hyvin, hyvin pieni. Jostakin kumman syystä The Office kuitenkin kolahti kuin flyygeli betoniin - ehkä ennen kaikkea siksi, että sen esittämät stereotypiat ovat sitä itseään niin aidosti, ettei mitään tarvitse näyttää sormella; “katsokaa, tää on hauskaa”. Ja ehkä myös siksi, että ällöttävyydestään huolimatta sarja on nerokkaan osuva ja äärimmäisen samaistuttava.

Kaikki toimistotyössä takamustaan koskaan kuluttaneet (ja muuten vaan hyvän huumorin ystävät): “Behold!”