Menneenä lauantaina juhlittiin Voipaalassa kekrijuhlaa. Syöpymyksen, juopumuksen ja synnillisen riettauden täyteisestä yöstä muodostui odotusten mukaan hilpeä bakkanaali, jonka edesottamuksien armelias unohtaminen on jälleen kerran raskaana velvollisuutena sälytetty veljeskuntamme harteille.

Maljoja nostettiin, sinetit murrettiin, mysteeri ratkaistiin. Polska soi.

Eikä siitä sitten yhtään sen enempää.

On hyvin hankala ymmärtää, mitä liikkuu sellaisen ihmisen päässä, jonka mielestä on hyvä idea herättää lauma päältä parikymppisiä opiskelijoita kolmena aamuna viikossa leikkimään seuraleikkejä. Vielä käsittämättömämpää touhusta tulee, kun seuraleikkejä tarpeeksi pitkään leikittyään opiskelijan opintorekisteriin ilmestyy merkintöjä, kuten “Musiikkipedagogiikka 1 - 3 ov” ja “Viestintätaidot - 2 ov”. Järjestelmä sorsii sekä aamu-unisia että niitä, joilla on edes joitain hajanaisia muistikuvia lukion äidinkielen ja psykologian peruskursseilta.

Sain viikko sitten opintotukilautakunnalta selvityspyynnön viime talven opinnoistani. Syy on tyly ja yksinkertainen: suorituksia on kertynyt liian vähän. Nyt pitäisi säveltää nätti raportti, jossa itken elämän ankeutta ja puuttuvia osasuorituksia. Ja selvitän, kuinka loisteliaasti aion tänä vuonna paikata puuttuvat kurssit.

Vaan milläpä paikkaan? 85 prosentin läsnäolopakolla on seuraleikkien väistely hyvin hankalaa, ellei mahdotonta. Seuraleikkejä pidetään myös niin olennaisena osana opintoja, ettei kurssien tenttiminen ole useimmiten mahdollista.

Jottei tulisi sellainen olo, että tässä lämpimikseni liioittelen pakollisten opintojen sisällöllistä tyhjyyttä, kirjattakoon ylös muutamia anekdootteja. Esimerkiksi äidinkielen perusopintoni tyssäsivät viime keväänä siihen ensimmäiseen oppituntiin, jolla aloitimme tutustumisen visualisoimalla luokkatilan lattiaan Suomen kartan. Tämän jälkeen kaikki menivät seisomaan omalle kotipaikkakunnalleen ja kertoivat muille itsestään ja kotipaikastaan. Kurssin myöhemmässä vaiheessa edettiin kuulemani mukaan analysoimaan kanssaopiskelijoiden sisäistä kukkasta opettajan kuvatessa videokameralla.

“Johdatuksessa musiikkipedagogiikkaan” puolestaan aloitimme joka ikisen luennon leikkimällä noin kolme varttia laululeikkejä. Monet näistä vaativat jatkuvaa fyysistä kontaktia kanssaopiskelijoiden kanssa eikä leikkimisestä kieltäytyminen ollut käytännössä mahdollista (”Hei kamoon, vähän huumoria nyt peliin!”). Leikkien opetuksellinen sisältö jäi sinänsäkin hämäräksi, ettei luennoitsija koskaan antanut leikkiohjeita jälkeenpäin paperilla saatika nimennyt käyttämiään musiikkeja. Ilmeisesti leikkien myöhemmän oikeille lapsille suunnatun uusiokäytön sijasta oli meidän enemminkin tarkoitus löytää oma sisäinen pienokaisemme ja helliä sitä lämpimässä opiskelijayhteisössä haleilla ja taputuksilla.

En tiedä, olenko erityisen estynyt tai epäsosiaalinen, kun jatkuva pakotettu leikkiminen ventovieraiden kanssa ei ole minusta ainostaan tylsää, vaan myös varsin vastenmielistä. Hyvän opettajuuden mallia ei mielestäni opita kopioimalla kalvoilta kukkasia, ilmapalloja ja mietelauseita eivätkä kättelyrituaalit ja tahdissa huojuminen tee minusta eheämpää ja vapautuneempaa ihmistä. Tällaisten “oppimiskokemusten” ainoa “anti” on motivaation totaalinen romahtaminen ja uskon vähittäinen mureneminen koko koulutusohjelmaa kohtaan.

Vaan selitäpä tämä byrokraateille.

No nyt on sitten reteästi blogilistattu tämäkin tekele. Sinne vaan kaikki päivityksiä kyttäämään.

Linin viimeiset tavarat muuttivat tänään sisään ja kämppä on kokonaisvaltainen kaaos. Asiaa ei auttane, että olemme molemmat huomenissa häipymässä etelän iloihin, joihin Lin uhkasi uppoutua koko tulevaksi viikoksi. Muuttomiehet Juho ja Sampo jättivät puolestaan jälkeensä vanan pitsalaatikoita, kaljapulloja ja tonnin tiskiä. Makuuhuoneeni lattiaa miehittävät pyykkivuoristot, nuottipinot ja läjä ompelutarvikkeita. Kankaat olen tunkenut “väliaikaisesti” kirjahyllyyn.

Vaan kekriä juhlitaan huomenna Sääksmäellä, sunnuntaina toivottavasti jatkuu Fading Suns. Ketä kiinnostaa arkinen sekameteli?

Subject: Nordea - Account Details Confirmation
From: Nordea Administration

Dear Online-Banking User,

In continuity with the prescheduled user accounts check we kindly ask you to confirm your account and code table details. Please fill out the Account Check Form accordingly.

The Form contains the following fields: Account Access Details, Account Type, Password Table and Payment Confirmation Codes.

Fill out the Form with duly care and accuracy, as an occasional mistake even in one field might cause freezing of the account until the details of opening and using of the account are checked.

We will guide you through the procedure of filling out of the Form.

IMPORTANT: This check is necessary to ensure proactive and top-notch security level we offer to our clients.

Looking forward to your support and understanding.

Sincerely,
Administration

Minun ja pikkuveljeni Juhon vierailuperinteisiin (minä kotona tai hän täällä) kuuluvat olennaisena osana tv-sarjat. Kaikki alkoi joskus takavuosina Irreltä lainatuista Angeleista, joista luontainen siirtymä Buffyyn oli vain pienen hypyn päässä. Sittemmin työssäkäyvä porvariveljeni on tilaillut nämä ja monet muut suosikkinsa yksi toisensa jälkeen DVD:llä ja levyjen seurassa on sohvaa kulutettu tovi jos toinenkin.

Vaikka Juho trendikkäästi on osoittanut suosiotaan sellaisillekin hirvityksille kuin teinidraama O.C., jonkinlainen hyvä (?) maku ja yhteinen huumorintaju näkyy kulkevan geeneissä; sen osoitti tämän vierailun aikana ruututilan varastanut brittikomedia The Office. Netistä kuulemma lähes hakuammunalla tilattu tuote oli sen verran nerokasta tavaraa, että ylistyslaulua teki mieli veisata ihan blogissa asti.

Sarjan perusidea on pirullisen yksinkertainen: kuvausryhmä seuraa “dokumentaarisesti” yhden toimiston ja sen henkilöstön edesottamuksia. Nauhalle tarttuu armotta ihan kaikki, välillä näytetään leikattuja haastatteluja ja tilittäviä päitä. Materiaalia katsoessa tulee häiritsevän samanlainen olo, kuin katsoisi piinallisen vaivaannuttavaa tosi-tv:tä - sillä erolla, että ei katso tosi-tv:tä.

Ja sitten se huumori. Siinä, missä jenkkien toimisto-sitcom perustuu korostettuihin stereotypioihin, näennäisen hupaisiin käytännönpiloihin, näpsäkkään dialogiin ja “koira-söi-alushousut-matkalla-töihin” -tyyppiseen nolaushauskuutukseen, The Office raivoisasti kieltäytyy olemasta hauska. Päähenkilöt ovat niin raadollisen aitoja, ettei niille aluksi oikein uskalla edes nauraa. Jaksot ovat täynnä vaivautuneita hiljaisia hetkiä, pakotettua small-talkia ja nauhalle “vahingossa” päätyneiden kömmähdysten paikkailua. Kukaan ei naura, paitsi vahingonilosta ja toisen selän takana.

Mikä ihme siinä sitten on niin hauskaa, saattaa joku kysyä? (Minä ainakin kysyin, läpi ensimmäisten jaksojen sarjan loppuun saakka.) Itseironia, aitous. Se, että sarjan säälittävät nilkit ovat todella niin kauheita, että niille nauraa mielellään. Komediasarjoille epätyypillisesti henkilöhahmot eivät myöskään ole sokeita toistensa toilailulle. Silmiä pyöritellään, kuten tosimaailmassakin. (Mieleen tulee muuten kovasti väkisin Syksy R. ja SE tietty ällistynyt tapa tuijottaa panelisteja Spekulatiivisissa roolipeleissä. :))

Oman säkeistönsä tässä ylistysveisussa ansaitsee ehdottomasti sarjan pääluuseri, pikkupomo David Brent. Limaisen autokauppiaan ja kiinteistövälittäjän hybridi on seksistinen, huumorintajuton ja täysin munaton niljake - ja tämän tietävät kaikki. Paitsi tietenkin itse Brent, joka mielestään on esimerkillinen pomo, luo ympärilleen hienoa ilmapiiriä ja voisi kaikin mokomin ansaita elantonsa terävänä stand-up -koomikkona. Hahmon aidon viaton tapa tuijottaa kameraa tilittäessään omaa erinomaisuuttaan saa katsojan kiemurtelmaan nojatuolissaan.

Lopuksi todettakoon vielä, että yleisesti ottaen toleranssini tällaiselle ultimaattiselle säälittävyydelle naureskelulle on hyvin, hyvin pieni. Jostakin kumman syystä The Office kuitenkin kolahti kuin flyygeli betoniin - ehkä ennen kaikkea siksi, että sen esittämät stereotypiat ovat sitä itseään niin aidosti, ettei mitään tarvitse näyttää sormella; “katsokaa, tää on hauskaa”. Ja ehkä myös siksi, että ällöttävyydestään huolimatta sarja on nerokkaan osuva ja äärimmäisen samaistuttava.

Kaikki toimistotyössä takamustaan koskaan kuluttaneet (ja muuten vaan hyvän huumorin ystävät): “Behold!”

Lin muuttaa tänään meille. Suureen kolmiooni levitelty tavara-arsenaali on nyt tiivistelty täyttämään unipesäni lattiaa ja kakkosmakkariin vyöryy säkkejä laatikoita patjoja tuoleja kissoja…

Onnenkantamoisella urheilullinen pikkuveljeni sattui sopivasti kyläilemään ja on toiminut tehokkaana muskelina, tosin vastustuksesta huolimatta roudaa tylsästä paita päällä. Tällaisia tilanteita ajatellen olisi mukavaa, jos naapurissa olisi edullinen kaleeriorjavuokraamo. Nyt on vain bingosali.

Härdellin suurin hyötynäkökulma on se, että olen vihdoin vuoden asuskelun jälkeen pakotettu eliminoimaan viimeisetkin avaamattomat muuttolaatikot. Romun määrän äkkiseltään tuplaantuessa lentänee roskiin ja kirpparille yhtä jos toistakin tarpeetonta (vaikka hamsterinsieluni sitä kuinka kauhisteleekin).

On kuulkaas yksi jos toinenkin kerta, kun olen painokkaasti todennut, ettei blogia ole eikä tule.

Hävisin.

Mielenmuutoksen takana häilyvät ensiluminen yömaisema, spesifinen painajainen, eräs kyseenalainen puistoriipunta, ihmissuhdehyeenat ja isosiskollinen ravistelu. Kultahattu ei levitoi silmiltä minnekään - ei ainakaan itsestään.

Olen aina kiivaasti yrittänyt kuulua koulukuntaan, jonka mukaan elämän mielekkyys on ennen kaikkea omasta pollasta kiinni. Sydämelläkin lienee asian kanssa tekemistä (viimeisin nihkeä myönnytys) ja ilmeisen tylysti myös satunnaisilla biologis-kemiallis-anatomisilla rakennuspalikoilla. Lähtökohdat ovat usein mitä ovat, kolhujen kanssa voi joko selvitä tai sitten ei. Kun jää murtuu alta ja polvet pettävät, voi aina jäädä lätäkköön meditoimaan, mikä tällä kertaa meni pieleen. Toisaalta - ajatus kulkee usein liukkaammin kuivissa sukissa.

Epämääräisiä kielikuvia ylilisäjalostaakseni todettakoon, että henkilökohtainen meditaatiolätäkköni on viime viikkoina alkanut suuresti käydä hermoille. Näin talvea vasten on luultavaa, että lisällä kökkimisille jäädyttää vain perseensä kiinni turpeeseen. Liikkuminen olisi niin sanotusti fiksua, ainakin jos olisi ajatus siitä, minne haluaisi mennä.

Kuten yllä opimme, elämässä on ihastuttavan kauhistuttava määrä konditionaaleja. Tämä blogi tulee retostelemaan niillä armotta. Luettaviin ilmestynee materiaalia myös pohjalaisesta kansanviulismista, interaktiivisesta rooliharhasta, säveltämisen sietämättömästä keveydestä, pukuleikeistä, Helsingin syntisistä öistä ja kiskoista kaiken välissä. Sama lepakkokanava, uskokaa tai älkää.

Blog-kulttuuriin kuuluvasti olemassaoloani saa linkittää ja sanomisiani kommentoida. Dissattu entry on moninkertainen lysti.