JOS BLOGIN PARIIN ON VÄISTÄMÄTTÄ PAKKO JOSKUS PALATA, LIENEE TÄMÄ PÄIVÄ YHTÄ HYVÄ KUIN JOKU MUUKIN - ELLEI JOPA PAREMPI, SILLÄ TÄNÄÄN KIRJOITETAAN ISOSTI (VIA SÄHKÖTUUBA).

JAA, ETTÄKÖ MITÄKÖ KUULUU? NO HYVIN KUULUU, KUN HUUDETAAN. AINA TÄNNE MAAKUNTAEVAKKOON ASTI.

SIVUHUOMIONA MAINITTAKOON, ETTÄ WOW ON MAHDOLLISESTI SAATANASTA. YHTIÖMME JATKAA EMPIIRISIÄ TUTKIMUKSIA JA PALAA AIHEESEEN TÄLLÄ SAMALLA LEPAKKOKANAVALLA.

TAI SITTEN EI.

Se on aina yhtä virkistävää, kun kohtalo päättää potkia munuaisiin, esimerkiksi nyt vaikka tällä tavalla:

Dear Anni

I am very sorry to inform you that the Nyckelharpa course that you applied for will not start this year.
…
etc.

No kiva kun kerroitte. Kiva kun kerroitte perumisriskistä siinä sitovassa hyväksymiskirjeessä, jonka lähetitte tuossa kesäkuun alkupuolella. Ennen kaikkea kiva kun kerroitte asiasta ajoissa, ettekä esimerkiksi noin kuukautta ennen kurssin alkua, jolloin keskiverto ulkomailta tuleva opiskelija on jo vuokrannut eteenpäin asuntonsa, irtisanonut sähkösopimuksensa ja internet-liittymänsä, ilmoittautunut poissaolevaksi yliopistoon, hakenut vaihto-opintoihinsa opintotukea ja keuhkonnut noin puolikkaalle universumia lähtevänsä yhdeksäksi kuukaudeksi ulkomaille opiskelemaan silkkaa parhautta.

Ai niin, ette te tainneetkaan tehdä näin. Ehkä se oli jokin muu ruotsalainen koulu, jonka koulutusohjelmaan olen hinkunut sisälle viimeiset kolme vuotta.

(Toverit: älkää kysykö. En todellakaan tiedä.)

Noin kolmen tunnin kuluttua alkaa kuuden ja puolen vuorokauden heinäloma. Kuten heinäkuun puolivälille luontevaa on, lomapäivät kuluvat kansanmusiikkifestivaaleilla. Sitten viidestoista päivä soitetaan yks tärkiä keikka (kuten jo aiemmin taisin mainita). Saa tulla kuuntelemaan, jos kulmille sattuu.

Syyskuun alusta tän soittajan soitto-opinnot siirtyvät muuten koko talvikaudeksi Ruotsiin. Näin sanoi sellainen ruotsinkielinen kirje, jota en näin ulkomuistista tohdi siteerata, kun ei ole niin priimasti kielen kärjellä tuo toinen ulkomainen. Vaan missäs sitä ruotsia paremmin oppisi kuin Ruotsissa, sano. Toivottavasti oppisi myös vähän viulunsoittoa.

Kesäinen pullaorjuus alkoi pari viikkoa sitten. Taiteellisessa dekadenssissa rypemisestä sorvin ääreen siirtyminen ottaa aina hieman voimille, varsinkin, kun sitä sorvia pitää pyörittää ihan käsittämättömiin vuorokaudenaikoihin. Esimerkiksi nyt vaikka aamukolmelta, joka on ihan kiva kellonlyömä olla hereillä, jos ei vielä ole mennyt nukkumaan. Sen sijaan se ei ole kiva kellonaika havahtua kännykän kukuntaan ja ihmetellä, että onks tosiaan jo ihan pakko herätä.

Sorvin äärellä soi useimmiten radio. Kanavana on yleensä joku laajakylvön helmi, kuten The Noise The Voice. Korviahivelevien musiikkinautintojen välissä kanava tarjoaa kriittistä keskustelua tärkeistä yhteiskunnallisista asioista, jotka “koskettavat meitä kaikkia, siis ihan meitä kaikkia, aina vauvasta vaariin”. Näin sanoi kuuluttaja tässä männäaamuna, ja kertoi sen jälkeen, että tänään kello kymmenen ja kuudentoista välillä mediahuomiota saavat

TISSIT.

Että pitääkö olla isot vai pienet. Ja käy nyt siellä kanavan kotisivuilla (voisepistefi) katsomassa, siellä on juontajan omista tisseistä valokuva ja sinne saa sitten tätä tärkeää asiaa kommentoida. Ja sitten tossa neljäntoista jälkeen voitte kaikki soittaa tänne toimitukseen ja kertoaa suoraan eetteriin, että mitä mieltä olette teidän omista tai tyttöystävän tuuteista, daisareista tai tisuista. Hih hih.

Kävinpäs sitten tauolla vaatelokerosta hakemassa MD-soittimen. Loppupäivän luureissa soi Väsen.

En mielestäni ole erityisen sentimentaalista tyyppiä. Tänään kuitenkin pillahdin spontaanisti vuolaisiin kyyneliin. Jos haluat tietää miksi, katso ja kuuntele.

Osuma tuli suoraan pehmeään kohtaan lapsuustraumojen ja kuoromuistojen välimaastossa, ja biisiäkin olen aina pitänyt harvinaisen nättinä. Ei sitä sentimentaalisuutta näköjään tarvitse pohjattoman syvältä kaivella…

Kelatkaa - se on vain kerran vuodessa!

Tällaista tänä vuonna.

Elämä. Jotain mikä tapahtuu, kun ei roiku päivittämässä blogia.

Vireillä on ollut yhtä jos toistakin, keskeisimpänä kenties rairairai-projektini Kyöpeli, joka keskitystreenileireilyn jälkeen soitti debyyttikeikkansa 2.4. Helsingissä Painobaarissa. Keikan fiiliksiin voivat kaikki fanimme palata nyt myös kotioloissa - vedon viimeisen kymmenminuuttisen saapi ladata suorastaan naurettavan ilmaiseksi täältä. (Muutkin kuin fanit saa ladata, omalla vastuulla.)

Oikeastaan tämä merkintä on olemassa, jotta voisin vuodattaa julkisesti rajattomia kiitoksen ylisanoja silmittömän lahjakkaille, ihanille ja pörröisille kanssamuusikoille, jotka hyvyydessaan ja hulluudessaan lähtivät mukaan soittamaan allekirjoittaneen puolihumoristisia biisinpoikasia. Mainitut ylisanat kuuluvat Antille, Iljalle, Jocille, Linille ja Paulalle. Suur-kopallinen avustuskiitoksia lähetettäköön lisäksi muun muassa Sampolle konsultaatiosta ja treeninauhoista, Sudelle ja Jiiviölle lyriikoista, Linin isälle treenitilasta ja makaronilaatikossa ja Kristiinalle jälkikasvun viihdyttämisestä.

Sen ihan oikean keikan soitamma Kaustisella Pelimannitalossa 15.7. klo 16.00. Että sinne sitten kaikki kuulolle (koska Iljalla on charrrmia).

Tapahtuipa niin, että pari kansanmuusikkoa ajatteli lihottaa lompakoitaan lapsia sivistäen. Muusikot laativat ilmoituksen, jossa kertoivat rahaa vastaan kiertävänsä lapsitarhoissa soitattamassa ja laulattamassa tarhattuja pirkkoleenakaisoja ja janipettereitä. Koska kyseiset muusikot eivät olleet millään muotoa ahneita pyysivät he tästä soitattamisesta varsin polkuhintaista rahasummaa. Summa oli, nähkääs, mitoitettu siten, että monilapsiset lapsitarhat voisivat tilata useamman soitatuskerran, ja soitattaa niitä kaikkia tarhattuja lapsia, eivätkä vain osaa niistä.

Eräästä lapsitarhasta tulee sitten puhelu. He haluaisivat mieluusti lapsilleen soitatusta ja laulatusta. Puhelimeen vastannut muusikko taputtaa pieniä karvaisia käsiään ja ehdottaa soitatuksen ajankohdaksi yhtä keskiviikkoa. Tarhatäti sanoo jotta sehän sopii, ja yhdessä käydään läpi muutamia muita tärkeitä yksityiskohtia. Lopuksi muusikko kysyy, että onko niillä siellä lapsitarhassa mitään kysymyksiä tai toivomuksia. Täti langan päässä pohtii hetken ja sanoo sitten, että juu, sitä he täällä mietti, että kun tässä teidän mainoksessa sanotaan, että tähän työpajaan mahtuu kerrallaan noin 30 lasta, ja heillä on täällä tarhattuna yli 60, niin ei kai se sitten haittaa?

Muusikko vetää syvään henkeä ja vastaa sitten, että niin, jahas, että niinkö montako. Kun meillä tässä työpajassa on sellaisia osallistuvia osuuksia, ettei niitä mahdu tekemään ihan määrätön määrä lapsia kerrallaan. Että kyllä melkein pitäisi pitää sitten kaksi erillistä työpajaa.

Tarhatäti pohtii hetken ja sanoo sitten, että kyllähän heille tietenkin sopii, että pidetään kaksi työpajaa. Vaan onhan se hinta sitten tietenkin sama kuin yhdestä työpajasta olisi ollut?

Muusikko vetää uudelleen henkeä ja vastaa sitten, että niin, tuotanoin, kyllä kaksi työpajaa on kaksi työpajaa, ja että tämä hinta on alkujaankin mitoitettu siten, että monilapsiset lapsitarhat ehkä haluavat tilata useamman työpajan, jottei joku janipetteri jää ilman soitatusta. Ja että meillä on jo kaksi muutakin isoa lapsitarhaa, joihin molempiin tulee kolme työpajaa kuhunkin. Ja että ne muut maksavat niistä kaikista erikseen.

Tarhatäti pohtii hetken ja sanoo sitten, ettei nyt sitten voikaan vielä varmasti sanoa, voivatko he tilata työpajan vai eivätkö voi. Että tulee lapsille paha mieli, jos kaikki eivät pääse. Että pitää neuvotella Ylempien Tahojen kanssa, voiko olla useampi työpaja, ja mitä ne Ylemmän Tahot ovat valmiita maksamaan, jos on. Että jotain alennusta pitäisi kyllä sitten melkein saada, jos onkin kaksi työpajaa eikä vain yksi.

Tarhatäti soittaa uudelleen seuraavana päivänä ja sanoo, että ei tartte tulla nyt sitten lainkaan meidän lapsitarhaan. Että me oltaisiin haluttu tänne yksi työpaja, eikä kahta, mutta jos kaikki lapset eivät pääse, niin emme ota sitten lainkaan. Kiitosta vaan.

Muusikko jää pohtimaan, että jos ilmoituksessa suoraan sanotaan, että 30 mahtuu, niin millä tavalla ne siellä lapsitarhassa ovat tulleet siihen tulokseen keskenänsä, että mahtuukin 60? Ja jos muusikko ei olisi itse kysynyt, että onko kysyttävää, olisivatko ne älynneet kertoa, että niitä lapsia onkin 60 eikä 30? Ja jos eivät olisi älynneet, niin kenen vastuulla olisi ollut se itku ja maitohammasten kiristely, kun sinä sovittuna keskiviikkona joka toinen pirkkoleenakaisa olisikin jäänyt ilman soitatusta?

Ehkä ne siinä lapsitarhassa tehotarhaavat lapsia siten, että yhden lapsen elintilaa kohti niillä onkin kaksi.

Katsoinpas tässä lävitse Deadwoodin kolmoskauden. Sarjahan on ihan nerokas halki linjan, eikä viimeinen tuotantokausi tuota millään muotoa pettymystä.

Vaan sellainen juttu kyllä ällistytti, että millainen peruskoulunsa kesken jättänyt toope on pykännyt dvd-julkaisun suomenkielisen tekstityksen. Että kun siinä sarjassa ollaan jossain keskellä jenkkilän jänkhää, vuosi on 1870 ja risat ja lennätin kommunikatiivinen huippuinnovaatio, mitä ihmettä on kääntäjän päässä liikkunut, kun se on kääntänyt lähes jokaisen “call” verbin puhelimella soitteluksi? Että kun tyyppi sanoo, että “I have to make a call” niin suomeksi se menee tekemään puhelun. Ja kun jollain toisella tyypillä on viilut auki niin suomentaja on kehittänyt nokkeluuden liittyen sen jannun housujen vetoketjuun.

Ehkä olen vain liian nörtti, mutta mun mielestä on yleissivistystä tietää, ettei vetoketjuja ja puhelimia ollut olemassa 1870-luvulla. (No, puhelin teknisesti ottaen oli, mutta ei siellä jänkhällä, kumminkaan.) Vähemmän sivistynyt kääntäjä olisi sitä paitsi varsin hyvin voinut laskea sarjassa nähdyt puhelimet ja vetoketjut, ja tehdä loppusummasta joitakin johtopäätöksiä.

Monet asiat skaalautuvat tilanteen ja tottumusten mukaan. Esimerkiksi nyt vaikka aika, tai etäisyys - että mikä nyt on kulloinkin lyhyt tai pitkä. Kun kotoa yliopistolle on puolitoista kilometriä matkaa, niin se matka on lyhyt, mutta kun kotoa lähimpään ruokakauppaan on kilometri ja seitsemänsataa metriä matkaa, niin se matka on pitkä, koska se kauppa on yliopistolta katsoen kodista poispäin, ja koska sinne pitää aina tehdä ylimääräinen mutka, kun mieli halajaa siideriä tahi pakastepitsaa. Saatika sitten, jos haluaisi kotoa lähteä ihan varta vasten erikseen sinne kauppaan, niin johan on kuin Roomaan pitäisi talsia.

Vaan kiitos lähimaaston uudisraivauksen, nyt minullakin on kauppa lähellä, suomeksi siis lähikauppa, vieläpä edullista S-ryhmää ja auki myös sunnuntaisin iltayhdeksään. Sinne on matkaa viisisataa metriä ja se on suoraan reitillä yliopistolta kotiin. Parhautta on se, kuten myös kaupan tuotevalikoima, joka ei ole lähikaupallisen huono, vaan ihan oikeaa markettitasoa. Enää ei tarvitse raahata siidereitään ruokiaan selkä vääränä puolen kaupungin halki, jos ei ihan välttämättä satu huvittamaan.

Suhteellista on muuten myös ihmisen ikä, ainakin jos kysyy viisivuotiaalta piano-oppilaalta. Yksi sellainen kertoi minulle tänään kaveristaan, joka on jo tosi iso, siis koulussakin käy, ja ratsastustunneilla. Kun kysyin, että kuinka vanha se kaveri on, viisivuotias vastasi raskaalla huokauksella, että “älä ees kysy, siis aivan liian vanha mulle”. Ja tämä tarina on tosi.

Sairastuminen jos mikä on suhteellista - että koska nyt on oikeasti kipeä, koska vain sillai ihan vähän. Tänään heräsin ystävänpäivän kunniaksi keuhkot täynnä hiomapaperia ja nenä ilkeästi kutisten. Eipä tämä näin iltapuolella enää kummoiselta flunssalta vaikuta, mutta herätyskellon soidessa olisin voinut vannoa, että haudassa roikkuu jo vähintäänkin puolitoista jalkaa. Hieman jaksoi huvittaa se sivuseikka, että ainakin tauti on hankittu ihan sillä ihtellään, Valentinuksen vaalenpunaista haliteemaa noudattaen. (Jaa että mitenkö ettäkö? No pussailemalla, tietenkin.)

Muistan joskus kahdeksanvuotiaana nähneeni unta siitä, että olin viidesluokkalainen, siis yksitoistavuotias, ihan tolkuttoman vanha. Siinä unessa minulla oli vaaleat kiharat hiukset ja uusi tosi nätti koulureppu, ja siellä repussa kaikkia huimia kirjoja, englantia ja biologiaa ja vaikka mitä isojen koululaisten opuksia. Oli mahdotonta kuvitella itseään niin vanhana, ja silti joku osa tajuntaa ymmärsi tuolloin ensimmäistä kertaa, että sinnä tästä ollaan vääjäämättä menossa, kohti suurta tuntematonta.

Seiskaluokan helmikuussa istuin koulun juhlasalin lattialla ja seurasin elämäni ensimmäistä penkkarirähinää lähietäisyydeltä. Abiturientit, nuo käsittämättömän vanhat ja aikuiset olennot, veisasivat lavalta solvauslaulun toisensa jälkeen meille kurjille kouluunjääjille. Muistan pohtineeni, miltäköhän se tuntuu, se viimeinen koulupäivä, kun saa laulaa ilkeyksiä opettajista ja heitellä karkkia rekan lavalta. Kaukaisessa tulevaisuudessa häämöttävä oma ylioppilaslakki oli surrealistisen etäinen tavoite, lähes mahdoton kuviteltavaksi.

Viisi vuotta myöhemmin istuin samalla lavalla laulamassa samoja pilkkalauluja uusille killittäville seitsemäsluokkalaisille. Kirjoitukset lähenivät, aikuisuus oli käsillä. Rienaavien kertosäkeiden lomassa yritin mahduttaa päähäni ajatusta siitä, että kenties jo vuoden päästä olisin jossakin aivan muualla, asuisin omassa asunnossa, eläisin miten haluaisin, kävisin töissä, opiskelisin. Vaikka valkolakkiin oli aikaa enää muutama hassu kuukausi, elämä ylioppilastutkinnosta eteenpäin oli tuolla hetkellä liian suurta ja monipolvista käsitettäväksi.

Tänään, useita vuosia, viisi muuttoa ja lukuisia muita käänteitä myöhemmin, istun omassa kodissani kuormitettuna kahdella keskeneräisellä tutkinnolla ja asuntolainalla. Tulevaisuuden mysteerin suuruus on kasvanut aikaa sitten ulos järjellisistä mittasuhteista. On lähes hyödytöntä arvailla, millaista elämä on sitten joskus myöhemmin, vanhempana, elämää nähneempänä. Onko jonnekin tulevaisuuteen piilotettu satuhäät, omakotitalo, lapset ja farmariauto? Vieläkö viiden vuoden päästä pakkaan reppuni viikonlopuksi valmistautuen illalla sammumaan jonkun hyväntahtoisen toverin vuodesohvalle? Onko olemassa puoliso, jota en vielä ole tavannut, levy, jota en ole säveltänyt, ammatti, johon en ole valmistunut? Mitä tapahtuu perheelle ja ystäville, kuka syntyy, kuka kuolee, kuka lähtee, kuka jää? Kuinka monta säröä, kolhua ja kuoppaa pitää koluta läpi, kuinka monta raskasta valintaa tehdä? Mitä tapahtuu, kun kaikki on ohitse?

Se kahdeksanvuotias, jolle tulevaisuutta edustivat uusi koulureppu ja kultaiset kiharat, oli liikuttavan onnellinen lapsi.

Tietokoneesta on prosessorin tuuletin rikki. Harmi on sillä tavoin minimaalinen, että niin kauan kun ei yritä puuhata mitään mailien lukemista raskaampaa, kone pyörii kuten ennenkin. Pelaaminen ja muu prosessoritehoa vaativa toiminta kuitenkin kaataa masiinan alta varttitunnin. Ja sehän on erityisen ikävää, jos parhaillaan yrittää leveloida hahmoa WoWissa.

Voisin viedä koneen takuuhuoltoon. Lähin huoltopiste olisi jopa niin lähellä, että rotjakkeen saattaisi saada raahattua sinne julkisen liikenteen turvin. Ensin pitäisi kuitenkin varmuuskopioida koneen sisältö. Eiköhän ne siellä huollossa keksi jostain syystä näyttää liekinheitintä kovalevylle, vaikka mulle riittäisi ihan vaan uusi tuuletin.

Varmuuskopiointia varten pitäisi käydä ostamassa ulkoinen kiintolevy. Sellaisia saisi erityisen halvalla läheisestä Gigantista. Jos lähtisi liikkelle hetimiten, ehtisi levyn haun ja varmuuskopioinnin hoitaa tämän vuorokauden puolella, jolloin koneen saisi huoltoon heti huomisaamuna. Lupasivat jopa, että jos masiinan vie rukattavaksi aamulla, sen voi tuurilla saada takaisin saman työpäivän aikana.

Vaan jotta voisi lähteä kiintolevyostoksille, pitäisi olla rahaa. Rahaa olisi muun muassa lompakossa, siinä samaisessa, jonka asunto eilen nielaisi. Ja kuinka monta lompakon kokoista jemmaa voikaan mahtua 45 neliön kaksioon?

Ilmeisesti aika helvetin monta.

Just tätähän minäkin olen viime aikoina kelaillut. Mitä sitä turhaan enää täällä avautumaan, kun muualla sanottiin paremmin.

Se on vuosi 2008.

Pitäisi elää paremmin, ulkoilla ja opiskella ahkerasti, syödä paljon kaurapuuroa. Pitäisi musisoida enemmän, paremmin ja suuremmalla omistautumisella. Pitäisi nauttia vitamiineja ja ostaa Body Shopista sitä parempaa shampoota, ettei tukka kuole päähän. Pitäisi leikata samainen tukka ja hankkia oikeita töitä, koska pitäisi maksaa asuntolainaa. Pitäisi huolehtia paremmasta tulevaisuudesta itselle, läheisille ja ihmiskunnalle.

Voisi lukea enemmän kirjoja, voisi nähdä enemmän ystäviä. Voisi kertoa niille ystäville, miksi ne ovat niin rakkaita ja tärkeitä. Voisi soittaa enemmän, paremmin ja suuremmalla omistautumisella. Voisi lakata huolehtimasta asioista, joille ei mahda mitään, ja kehittää elämää niiltä osin, joihin löytää intoa ja jaksamista.

Voisi tehdä tänään sen, minkä huomenna jättää kuitenkin tekemättä. (Tiskata astiat, esimerkiksi.)

Ken söi joulukuun?
WoW söi joulukuun.

Muun muassa nimittäin. Sitten oli toki tenttejä ja joulukonserttitreenejä ja kaapukeikkoja ja lahjaostoksia ja loputonta junassa istumista. Muun muassa.

Olinpas sitten ehtinyt hehkuttaa suurin piirtein puolikkaalle universumia, kuinka kähyn joulutyön sain. Se työ oli (joo, oli) sellaisessa suomalaista design-lasia ja paremman väen sisustussälpettä myyvän ketjun putiikissa Lahdessa. Harjoittelujakso kyseisessä liikkeessä oli tehty ja työsopimus allekirjoitettu, kun kyseisen liiketilan myymäläpäällikkö pirautti minulle tänään aamulla ja kysäisi, että “onko sulla hetki aikaa?”.

“Meillä on nyt täällä sellainen tilanne”, sanoi myymäläpäällikkö, “että näitä joulukuun vuoroja ei oikein saada järjestymään ja tähän marraskuun loppuunkin tarvittaisiin joku lisäihminen töihin. Että kun nyt sitten ilmaantui tällainen uusi hakija, joka on ollut aiemminkin meillä töissä ja voisi aloittaa työt heti, niin palkkasinkin nyt sitten hänet ja tämä sun työsopimus pitäisi nyt peruuttaa”.

“Anteeksi, häh, tuota”, takelteli allekirjoittanut, “tämä on siis mahdollista [laillista!] täsmälleen millä tavalla?”.

“No sinullahan on tämä kuukauden harjoitteluaika”, selitti myymäläpäällikkö, “jonka aikana tämä työsuhde voidaan valitettavasti katkaista. Me ollaan kyllä todella pahoillamme tästä, mutta nyt vaan ei muuten saatu näitä vuoroja järjestettyä”.

“Joo-o, no tuota noin, kiitos vaan [ihan vitusti] ilmoituksesta. Olin kyllä tuon joulukuun tyhjentänyt ihan tätä työpaikkaa silmällä pitäen, että sikäli jään kyllä aika tyhjän päälle. Teillä ei siis ihan oikeasti ole minulle lainkaan töitä? Edes siinä tapauksessa, että voisin aloittaa jo nyt marraskuun puolella?”

“No valitettavasti ei ole töitä”, pahoitteli myymäläpäällikkö, “kun palkattiin jo se toinen tyttö. Vaan hyvää joulua nyt kumminkin ja me kyllä otetaan yhteyttä, jos tämä tilanne tästä muuttuu. Se harjoittelu meni kuitenkin kauhean hyvin ja hirveän mielellään me olisi otettu sut tänne töihin…”

[click]

Hyvää joulua, toden totta. Vuorotetris oli liian monimutkaista ja ainoa ratkaisu oli antaa viimehetken potkut harjoittelun suorittaneelle ja kuudeksi viikoksi täysipäiväiseksi palkatulle ihmiselle, jolla ei ole minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia hankkia korvaavaa työtä vastaavaksi ajanjaksoksi? Teillä, hyvä rouva myymäläpäällikkö, lienee timanttinen työmoraali ja selkäranka silkkaa platinaa!

Erityisen ihastuttavan kuviosta tekee, että jos työsuhde olisi peruttu ennen harjoittelun suorittamista ja sopimuksen allekirjoittamista, teko olisi ollut äärimmäisen laiton. Nyt, kun virallisesti olin jo töissä kyseisessä posliinikaupassa, työnantajalla oli täysi oikeus etsiä ja palkata parempi työntekijä ja hankkiutua sitten eroon harjoittelijasta. Vähän jää kakka maku suuhun.

Joskus elämä menee solmuun vaivihkaa, salakavalasti, pieni osa kerrallaan. Eräänä iltana, väsyneenä, kiskoilla kaiken välissä huomaa, kuinka kipu ja väsymys äkkiä ylittävät ärsytyskynnyksen, ja ne on pakko noteerata.

Keittiöpsykologi löytää nopeasti kourallisen selkeitä syitä, miksi näin on. Itsepäinen kyynikko väittää vastaan ja on sitä mieltä, ettei mikään oikeasti ole sen paremmin tai huonommin kuin ennenkään on ollut. Varovainen realisti on pakotettu myöntämään, että kun riittävä yöuni, hyvä ruoka ja viini ja ystävien seura eivät kohenna oloa, ulottuu uupumus pinnallista mukavuudenhalua syvemmälle.

On helppo suomia yliminää ja kieltäytyä olemasta säröillä. On vaikea tunnustaa tarve suomia fyysistä minää ja astua kivun porraspuun yli. Sisäisellä pakokauhulla ei ole fokusta tai muotoa, ulos laskettu paniikki on ekstaasin veli, voimakas, pelottava ja hallitsematon.

Istun kiskojen päällä kuulokkeet korvilla ja elän läpi samat kappaleet uudestaan ja uudestaan. Kilometri kilometrin jälkeen sävelet seuraavat toisiaan kuin salaperäinen mantra, hiljaiset rukoukset. Vaikka kaikki muu menettäisi merkityksensä, niihin minä uskon, niihin minä palaan. Niissä minä palan.