Se on aina yhtä virkistävää, kun kohtalo päättää potkia munuaisiin, esimerkiksi nyt vaikka tällä tavalla:

Dear Anni

I am very sorry to inform you that the Nyckelharpa course that you applied for will not start this year.
…
etc.

No kiva kun kerroitte. Kiva kun kerroitte perumisriskistä siinä sitovassa hyväksymiskirjeessä, jonka lähetitte tuossa kesäkuun alkupuolella. Ennen kaikkea kiva kun kerroitte asiasta ajoissa, ettekä esimerkiksi noin kuukautta ennen kurssin alkua, jolloin keskiverto ulkomailta tuleva opiskelija on jo vuokrannut eteenpäin asuntonsa, irtisanonut sähkösopimuksensa ja internet-liittymänsä, ilmoittautunut poissaolevaksi yliopistoon, hakenut vaihto-opintoihinsa opintotukea ja keuhkonnut noin puolikkaalle universumia lähtevänsä yhdeksäksi kuukaudeksi ulkomaille opiskelemaan silkkaa parhautta.

Ai niin, ette te tainneetkaan tehdä näin. Ehkä se oli jokin muu ruotsalainen koulu, jonka koulutusohjelmaan olen hinkunut sisälle viimeiset kolme vuotta.

(Toverit: älkää kysykö. En todellakaan tiedä.)

Noin kolmen tunnin kuluttua alkaa kuuden ja puolen vuorokauden heinäloma. Kuten heinäkuun puolivälille luontevaa on, lomapäivät kuluvat kansanmusiikkifestivaaleilla. Sitten viidestoista päivä soitetaan yks tärkiä keikka (kuten jo aiemmin taisin mainita). Saa tulla kuuntelemaan, jos kulmille sattuu.

Syyskuun alusta tän soittajan soitto-opinnot siirtyvät muuten koko talvikaudeksi Ruotsiin. Näin sanoi sellainen ruotsinkielinen kirje, jota en näin ulkomuistista tohdi siteerata, kun ei ole niin priimasti kielen kärjellä tuo toinen ulkomainen. Vaan missäs sitä ruotsia paremmin oppisi kuin Ruotsissa, sano. Toivottavasti oppisi myös vähän viulunsoittoa.

Kesäinen pullaorjuus alkoi pari viikkoa sitten. Taiteellisessa dekadenssissa rypemisestä sorvin ääreen siirtyminen ottaa aina hieman voimille, varsinkin, kun sitä sorvia pitää pyörittää ihan käsittämättömiin vuorokaudenaikoihin. Esimerkiksi nyt vaikka aamukolmelta, joka on ihan kiva kellonlyömä olla hereillä, jos ei vielä ole mennyt nukkumaan. Sen sijaan se ei ole kiva kellonaika havahtua kännykän kukuntaan ja ihmetellä, että onks tosiaan jo ihan pakko herätä.

Sorvin äärellä soi useimmiten radio. Kanavana on yleensä joku laajakylvön helmi, kuten The Noise The Voice. Korviahivelevien musiikkinautintojen välissä kanava tarjoaa kriittistä keskustelua tärkeistä yhteiskunnallisista asioista, jotka “koskettavat meitä kaikkia, siis ihan meitä kaikkia, aina vauvasta vaariin”. Näin sanoi kuuluttaja tässä männäaamuna, ja kertoi sen jälkeen, että tänään kello kymmenen ja kuudentoista välillä mediahuomiota saavat

TISSIT.

Että pitääkö olla isot vai pienet. Ja käy nyt siellä kanavan kotisivuilla (voisepistefi) katsomassa, siellä on juontajan omista tisseistä valokuva ja sinne saa sitten tätä tärkeää asiaa kommentoida. Ja sitten tossa neljäntoista jälkeen voitte kaikki soittaa tänne toimitukseen ja kertoaa suoraan eetteriin, että mitä mieltä olette teidän omista tai tyttöystävän tuuteista, daisareista tai tisuista. Hih hih.

Kävinpäs sitten tauolla vaatelokerosta hakemassa MD-soittimen. Loppupäivän luureissa soi Väsen.

En mielestäni ole erityisen sentimentaalista tyyppiä. Tänään kuitenkin pillahdin spontaanisti vuolaisiin kyyneliin. Jos haluat tietää miksi, katso ja kuuntele.

Osuma tuli suoraan pehmeään kohtaan lapsuustraumojen ja kuoromuistojen välimaastossa, ja biisiäkin olen aina pitänyt harvinaisen nättinä. Ei sitä sentimentaalisuutta näköjään tarvitse pohjattoman syvältä kaivella…

Kelatkaa - se on vain kerran vuodessa!

Tällaista tänä vuonna.

Elämä. Jotain mikä tapahtuu, kun ei roiku päivittämässä blogia.

Vireillä on ollut yhtä jos toistakin, keskeisimpänä kenties rairairai-projektini Kyöpeli, joka keskitystreenileireilyn jälkeen soitti debyyttikeikkansa 2.4. Helsingissä Painobaarissa. Keikan fiiliksiin voivat kaikki fanimme palata nyt myös kotioloissa - vedon viimeisen kymmenminuuttisen saapi ladata suorastaan naurettavan ilmaiseksi täältä. (Muutkin kuin fanit saa ladata, omalla vastuulla.)

Oikeastaan tämä merkintä on olemassa, jotta voisin vuodattaa julkisesti rajattomia kiitoksen ylisanoja silmittömän lahjakkaille, ihanille ja pörröisille kanssamuusikoille, jotka hyvyydessaan ja hulluudessaan lähtivät mukaan soittamaan allekirjoittaneen puolihumoristisia biisinpoikasia. Mainitut ylisanat kuuluvat Antille, Iljalle, Jocille, Linille ja Paulalle. Suur-kopallinen avustuskiitoksia lähetettäköön lisäksi muun muassa Sampolle konsultaatiosta ja treeninauhoista, Sudelle ja Jiiviölle lyriikoista, Linin isälle treenitilasta ja makaronilaatikossa ja Kristiinalle jälkikasvun viihdyttämisestä.

Sen ihan oikean keikan soitamma Kaustisella Pelimannitalossa 15.7. klo 16.00. Että sinne sitten kaikki kuulolle (koska Iljalla on charrrmia).

Tapahtuipa niin, että pari kansanmuusikkoa ajatteli lihottaa lompakoitaan lapsia sivistäen. Muusikot laativat ilmoituksen, jossa kertoivat rahaa vastaan kiertävänsä lapsitarhoissa soitattamassa ja laulattamassa tarhattuja pirkkoleenakaisoja ja janipettereitä. Koska kyseiset muusikot eivät olleet millään muotoa ahneita pyysivät he tästä soitattamisesta varsin polkuhintaista rahasummaa. Summa oli, nähkääs, mitoitettu siten, että monilapsiset lapsitarhat voisivat tilata useamman soitatuskerran, ja soitattaa niitä kaikkia tarhattuja lapsia, eivätkä vain osaa niistä.

Eräästä lapsitarhasta tulee sitten puhelu. He haluaisivat mieluusti lapsilleen soitatusta ja laulatusta. Puhelimeen vastannut muusikko taputtaa pieniä karvaisia käsiään ja ehdottaa soitatuksen ajankohdaksi yhtä keskiviikkoa. Tarhatäti sanoo jotta sehän sopii, ja yhdessä käydään läpi muutamia muita tärkeitä yksityiskohtia. Lopuksi muusikko kysyy, että onko niillä siellä lapsitarhassa mitään kysymyksiä tai toivomuksia. Täti langan päässä pohtii hetken ja sanoo sitten, että juu, sitä he täällä mietti, että kun tässä teidän mainoksessa sanotaan, että tähän työpajaan mahtuu kerrallaan noin 30 lasta, ja heillä on täällä tarhattuna yli 60, niin ei kai se sitten haittaa?

Muusikko vetää syvään henkeä ja vastaa sitten, että niin, jahas, että niinkö montako. Kun meillä tässä työpajassa on sellaisia osallistuvia osuuksia, ettei niitä mahdu tekemään ihan määrätön määrä lapsia kerrallaan. Että kyllä melkein pitäisi pitää sitten kaksi erillistä työpajaa.

Tarhatäti pohtii hetken ja sanoo sitten, että kyllähän heille tietenkin sopii, että pidetään kaksi työpajaa. Vaan onhan se hinta sitten tietenkin sama kuin yhdestä työpajasta olisi ollut?

Muusikko vetää uudelleen henkeä ja vastaa sitten, että niin, tuotanoin, kyllä kaksi työpajaa on kaksi työpajaa, ja että tämä hinta on alkujaankin mitoitettu siten, että monilapsiset lapsitarhat ehkä haluavat tilata useamman työpajan, jottei joku janipetteri jää ilman soitatusta. Ja että meillä on jo kaksi muutakin isoa lapsitarhaa, joihin molempiin tulee kolme työpajaa kuhunkin. Ja että ne muut maksavat niistä kaikista erikseen.

Tarhatäti pohtii hetken ja sanoo sitten, ettei nyt sitten voikaan vielä varmasti sanoa, voivatko he tilata työpajan vai eivätkö voi. Että tulee lapsille paha mieli, jos kaikki eivät pääse. Että pitää neuvotella Ylempien Tahojen kanssa, voiko olla useampi työpaja, ja mitä ne Ylemmän Tahot ovat valmiita maksamaan, jos on. Että jotain alennusta pitäisi kyllä sitten melkein saada, jos onkin kaksi työpajaa eikä vain yksi.

Tarhatäti soittaa uudelleen seuraavana päivänä ja sanoo, että ei tartte tulla nyt sitten lainkaan meidän lapsitarhaan. Että me oltaisiin haluttu tänne yksi työpaja, eikä kahta, mutta jos kaikki lapset eivät pääse, niin emme ota sitten lainkaan. Kiitosta vaan.

Muusikko jää pohtimaan, että jos ilmoituksessa suoraan sanotaan, että 30 mahtuu, niin millä tavalla ne siellä lapsitarhassa ovat tulleet siihen tulokseen keskenänsä, että mahtuukin 60? Ja jos muusikko ei olisi itse kysynyt, että onko kysyttävää, olisivatko ne älynneet kertoa, että niitä lapsia onkin 60 eikä 30? Ja jos eivät olisi älynneet, niin kenen vastuulla olisi ollut se itku ja maitohammasten kiristely, kun sinä sovittuna keskiviikkona joka toinen pirkkoleenakaisa olisikin jäänyt ilman soitatusta?

Ehkä ne siinä lapsitarhassa tehotarhaavat lapsia siten, että yhden lapsen elintilaa kohti niillä onkin kaksi.